Rakastan kevättä. Varhain valkenevia aamuja, lumen alta paljastuvaa ulon tuoksuista littanaa nurmea, valoisia iltoja ja vähitellen jäistä vapautuvaa merenlahtea.
Mutta sitä en rakasta, että lisääntyvä valoisuus ja toiveikkuus herättävät hetkeksi myös talviunilleen torkahtaneen syyllisyyden. Tuo vanha tuttu takaraivossa hakkaava kamraatti on tukistanut otettaan samaan tahtiin lisääntyvän valon kanssa. En ymmärrä, miksi se astui niin voimakkaasti esiin juuri nyt, mutta aamuyöt ovat taas pienen tauon jälkeen tuskaisia, riittämättömyys painaa rinnassa päivisin ja iltaisin pyydän mielessäni universumilta anteeksi, kun olen kuitenkin tehnyt jotain väärin.
Ennen kaikkea päässä pyörii päättymättömänä luuppina kaikki se, mitä pitäisi tehdä. Iltaisin käydessäni nukkumaan jännitän, säpsähdänkö yöllä muistamaan jotain, mitä olen unohtanut.
Koska varmasti olen unohtanut jotain.
Eniten ärsyttää se, että luulin päässeeni tästä jo. Osanneeni asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja lokeroida arkeni paremmin vastaamaan arvojani ja jaksamistani. Tunnen itseni huijatuksi. Miten tämä sama vanha sukupolvilta toiselle matkannut taakka edelleen painaa minua kasaan? Miksen osaa vieläkään pöyhiä omia standardejani ja elää tosissani niiden mukaan?
Ensimmäistä kertaa tämä syyllisyyslasti ei pelkästään ahdista, vaan myös vituttaa. Miksi tämä on aina tällaista?
Yksi suurimmista syyllisyydenpuuskista aiheutuu työstäni. Sen lisäksi, että tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että saan tehdä työtä, josta oikeasti pidän, syyllistyn viikoittain siitä etten ehdi, pysty tai jaksa ottaa vastaan kaikkia tarjottuja töitä. Koen syyllisyyttä siitä, että olen tällainen huithapeli harakka, joka ei vaan voi mennä oikeisiin töihin ja siitä, etten jaksaisi tehdä enää 7-päiväisiä työviikkoja. Kamalan syyllisyyden ja nolouden aallon aiheuttaa se, että joudun pyytämään työstäni palkkaa.
Enkä minä oikeasti koe olevani tällainen anteeksipyytelevä ressukka. Miksi ihmeessä sitten silti tuntuu tältä?
Tuntuu, että kaiken takana on edelleen tarve saada aikaan enemmän. Samaan aikaan, kun olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan ja yrittänyt pitää huolta jaksamisestani yrittämällä varata aikaa palautumiseen ja lepoon, kärsin huomatessani, että lepoaika tarkoittaa vähemmän aikaansaannoksia.
Tämä blogikin täällä. Yksinään kököttänyt viikkotolkulla. Arvatkaa, kuinka syyllinen fiilis? No asteikolla 1-10, joku 13.
Olen nyt jo pidempään haaveillut muutaman päivän, tai herranjumala ehkä jopa viikon, kirjoitusmatkasta yksin johonkin. Tunnen tarvitsevani tämän jo vuosia kestäneen arkihurlumhein keskelle rauhallisen hetken, jolloin saisin oikeasti jäsennellä ajatuksiani itsestäni, elämästäni, töistäni ja haaveistani ilman, että sitä olisi keskeytettävä juuri kriittisellä hetkellä, koska on pakko alkaa kuoria perunoita muusia varten tai etsiä kadonneita ulkohousuja.
Tosin näen jo nyt itseni istumassa syyllisyydestä sykkyrällä jossain napolilaisella parvekkeella mustakantisen muistivihkoni kanssa. Sekin ärsyttää. Kuinka paljon jää kokematta ja uskaltamatta sen takia, että on jo valmiiksi ihan paskana.
Pohjimmiltaan syyllisyyden tunteita ruokkii kai se, että miettii ihan liikaa, mitä muut ajattelee. Olisi niin mahtavaa olla se hyvä jätkä, joka pystyy aina tekemään pyydetyn ja vähän yli. Mutta kun se ja hyvinvointi eivät vaan taida mahtua samaan yhtälöön.
Dear Eki, ja te kaikki rakkaat, kanssani syyllisyyden tahmassa tarpovat ystäväni. Miten tästä kalvavasta tunteesta tästä pääsee eroon? Pakenenko bunkkeriin? Kaivaudunko kivikkoon? Maastoudunko metsään?
Vai onko tämä painolasti, jonka kanssa on vain opittava elämään?
-Päivi
Aloitetaan nyt vaikka siitä, että nuo pitkät hiukset sopivat sulle todella hyvin♡. Löysin myös Instasi ja totesin sinun/teidän järjestäneen kauniille tyttärellenne kivannäköiset synttärit.
Riittämättömyys on yksi niitä tunteita, joiden kanssa oppii elämään ikääntymisen myötä. Näin ekana eläkevuotena olen vähitellen kasvattanut itseäni siihen, että on ihan ok lojua aamulla vuoteessa yli seitsemään, haahuilla pyjamassa kymmeneen tai viettää lähes koko päivä tekemättä oikeastaan mitään. Nuorempana siihen en olisi taipunut; tai semmoisen jälkeen olisi seurauksena ollut vähintään viikon verran katumusharjoituksia tyyliin pestään verhonnipsut kynsiharjalla…..
Eli iisisti, Päiviseni, iisisti. Olet itsesi pahin kontrolloija ja piiskuri. Kirjallisesti lahjakkaana kokeiles ottaa kiitollisuuspäiväkirja käyttöön. Listaa sinne kaikki onnistumisesi ja mikä on hyvin. Tulee kuule komia lista!
Tarkoitin Pinterestiä, en Instaa, sorry.
Ihanasti laitoit. Kiitos. <3 Toi on niin totta, että olen itse itseni pahin piiskuri. Yritän orjallisesti noudattaa jotain aikaansaamisen normistoa, jonka olen itse itselleni asettanut. Mä niin toivon, että ikä tosiaan toisi armollisuutta tähän, ihan oikeasti. Että osaisin syyllistymisen sijaan nauttia vapaudesta ja myös siitä levosta. Koska ilman sitä ei jaksa kukaan.
Kiitollisuuspäiväkirja voisi olla hyvä idea!
Sielun sisko ja nimikaima täällä hei!
Se tulee silloin kun muut herää henkiin kun kevät alkaa. Silloin tälläisillä Päpsyillä alkaa liskojen yöt ja universumille puhuminen. Koska kun muilla on kaikki hyvin, meidän pitää käydä pohjalla. Koska ei vaan ole tarpeeksi hyvä, riitä mihinkään tai ainakaan muista tehdä kaikkia. Ja on ihan sitä mieltä että se paistaa 100 kilsan päähän muille miten onnettomia me ollaan. So I feel you. Ikävä kyllä ei ole nyt antaa edes mitään ratkiriemukasta kommenttiakaan.
Mutta ajattele, mullakin on kauhea syyllisyys kun en ole ehtinyt edes kommentoimaankaan sullle mihinkään pitkään aikaan ?
Terkkui Ukiin! Hyvin me ”syyllisetkin” vedetään. Eiku. Ehkä. Kait…
Ah, halleluja! Siis sielläkin?! Minkäköhän mankelin läpi sitä pitäisi itsensä veivata, että oppisi olemaan ja nautiskelemaan myös tästä elosta? Aivan liikaa tulee vaan murehdittua tekemätöntä kuin pysähdyttyä hetkeen. Ehkä se on se Päiviys!? Vaihetaaks nimiä? 😀
Voi, oispa mulla tähän jotain inspiroivaa sanottavaa! Mä olen hissuksiin ravistellut ylijäämäsyyllisyyttä harteilta sen jälkeen kun kroppa ja pää pysähtyivät yhtä aikaa ja sain lääkäriltä vannotuksen nukkua, laiskotella ja kaikin tavoin vatuloida mahdollisimman paljon. Ja kas, maailmahan pyörikin siinä ympärillä, eikä lyönyt lieskaa hormista sisään. Ni jotenki siinä sitte kovaankin kalloon hiipi ajatus siitä että okei, tämmönen riittää. Toivottavasti sullekin joku riittävän painokkaasti sanoo ja vaientaa sen sisäisen vaatijan. <3
Se tässä jotenkin nyt nyppiikin, kun luulin oivaltaneeni tämän jo. Pari vuotta sitten kävin juttelemassa ja sain työkaluja tämän asian käsittelyyn ja osasin antaakin itselleni paremmin armoa ja aikaa. Mutta nyt tuon synkän kauden jälkeen tämä kevään valo jotenkin ehkä vaatii. Tai jotain. En tiedä. Itsehän mä tietysti lähinnä itseltäni vaadin.
Mäkin toivon, että saan vielä olemisen juonen päästä kiinni. Tai osaan mä nytkin olla, se vaan tuntuu ihan paskalta. 😀
Taas kerran. Kuulostaa niin kovin tutulta. En vaan jaksa avata tätä, koska hah, ei vaan nyt riitä…?
Feel you! Tsemppiä!
Ei ihme ole et olet ylityöllistetty, kirjoitat niin hemmetin hyvin. Jossei sulla muuten ole riittävästi haasteita, ehdotan, et kirjoitat kirjan.
Mistä toi sun riittämättömyyden tunne kumpuaa? Joudutko luopumaan muiden takia itsellesi tärkeistä asioista, eikö aika riitä, osaatko priorisoida vai etkö saa aikaiseksi silloin kun siihen olisi mahdollisuus ? Itselläni on tuo viimeinen ykkösenä listalla ja se ottaa päähän.
Sit kun keksit mistä napista painaa, tilanteiden muuttamiseksi, laita siitä päivitys.
Kiitos! <3 Voi, kun sen kirjan oikeasti joskus saisi kirjoitettua.
Riittämättömyyden tunne on varmaan sopiva mikstuura noita kaikkia mainitsemiasi syitä. Tämä arki rajoittaa juurikin niihin omimpiin asioihin keskittymistä - tuskastun esimerkiksi siitä, että hirmuisen harvoin pystyn oikeasti pitämään sellaista kunnon palauttavaa vapaapäivää, jossa ei olisi mitään hoidettavaa, muistettavaa tai aikatauluja. Että voisi lukea, juoda kahvia, nukkua päiväunia ja vain olla. Sellaisia tarvitsisin ihan valtavasti, mutta liian usein tällaisen päivän osuessa kohdalle tuskastun kuitenkin johonkin kotona vallitsevaan kaaostilaan ja lopulta päivä onkin käytetty siivoamiseen. Jokuhan rentoutuu siinäkin, mä kyllä en. 😀 Hirveän vakaasti takaraivossa asuu se ajatus, että levätä saa vasta, kun kaikki on ikään kuin tiptop ja valmiina. Mutta eihän sellaista hetkeä oikeasti taida ikinä edes tulla.
Juuri viime viikolla tuskastuin myös juuri tuohon, mihin tekstissäkin viittasin, eli niihin keskeytyksiin. Jotain kokonaisuutta suunnitellessa tai kirjoittaessa arkiset keskeytykset turhauttaa toisinaan ihan hulluna. Olis ihana päästä välillä johonkin piilopirttiin yksin tekemään hommia. Ja sekin ois varmaan kyllä ihan vaan järjestelykysymys.
Mä toivon, että saan taas juonen päästä kiinni tässä ja pystyn hiukan relaamaan. Kyllä se elämä rullailis varmaan vähemmälläkin stressillä.
Ensinnäkin: ihan noi sun mustikat! Mulla on seuraavana haaveena ostaa Kietolta Omenankukat, mutta ehkä syksyksi jotain marja-aihetta… koska korvakorut mahtuvat aina.
Mulla kävi kylässä lapsettomia vieraita, jotka vähän kauhun sekaisen huvittuneesti katselivat keittiön seinälle kiinnitettyä kalenteria. Kun joku lapsista kävi kertomassa mulle siinä kahvittelun lomassa niistä tulevista kokeista ja kaverisynttäreistä, vastasin heille automaattisesti vastakysymyksellä, että oletko laittanut kalenteriin. Ei tämä pakka muuten pysy kasassa (jos silloinkaan?), ellei ihan kaikki ole kirjoitettuna ylös suureen lakanaan. Perheen teini totesi vasta viime viikolla laittaneensa oman kokouksensa muistiin oman puhelimen kalenteriin. Vastasin, ettei riitä, pitää olla näkyvissä perheen suunnitelmassa myös.
Silti korttitalo on välillä sortua, kun pohjoisesta tuulee. Silloin helpottaa ajatus, ettei unohtamisesta useinkaan seuraa juuri mitään kovin dramaattista. Kirjaston sakkomaksu, ehkä, tai nolo soitto sinne hammashoitolaan. Mutta maailma ei kaadu, vaikka joskus mokaa. Tai myöhästyy.
On olemassa ihan ihmistyyppi, joka on tietoisesti lakannut stressaamasta tästä kaikesta. He elävät sillä filosofialla, että oikeasti tärkeistä tehtävistä joku kyllä muistuttaa, kun ne ovat jääneet tekemättä. Ja muut saa sitten jäädäkin: eivät ole tärkeitä, jos ei kukaan perään kysele.
Itse en ehkä tuohon pystyisi, mutta näkökulma sekin tietysti.
Mä ihailen juuri tuota rentoa ihmistyyppiä. Mun mies kuuluu vähän niihin. Se saa nukuttua aina, se pystyy kytkemään aivot pois päältä aina niin halutessaan ja vetää lonkkaa, kun siltä tuntuu. Tosin, pakko myöntää, olen ollut sille myös valtavan katkera välillä. Kun se on kuorsannut rennosti vieressä samalla kun meikä on pyörinyt kolmatta yötä vieressä kylmässä hiessä.
Mitä enemmän tätä mietin, sen paremmin tajuan senkin, että mulle pahimpia asioita olisi olla jonkun silmissä epäluotettava. Siksi kai puristan niin kovasti. Etten unohda. Etten jätä tekemättä. Etten tee huonosti. Etten mokaa.
Vanhemmuus ei ole helppo rasti. Lapset ovat ihania, mutta kun ne omat tunteet jaksaa aina yllättää ja haastaa oppimaan lisää itsestään… Onneksi murtosikäisten äideille on olemassa vertaistukea – NNKY järjestää vertaisryhmiä meille kamalille äideille… https://www.kamalataidit.fi/
Tsemppiä sinne, tutut on tunteet ??
Vertaistuki on todellakin aina best! Kiitos vinkistä!