Huijarin paskuusviikot

Tänään se nyt oli. Ensimmäinen miniloman päivä. Rentoutumista ja aikaa itselle, pitkät unet, jotain voimaannuttavaa tekemistä.

Heräsin kuitenkin vähän vahingossa kovin aikaisin. Lasten vielä nukkuessa istahdin sohvalle. Istuin ja kuuntelin hiljaisuutta. Oli ihan outo, tyhjä olo. Turha. Ilman mitään sen kummempaa syytä purskahdin itkuun. Kaikki se, joka näiden muutaman vapaapäivän aikana oli tarkoitus unohtaa, painoi takaraivossa sekavana vyyhtinä. Tuli olo, etten yht’äkkiä tiennyt mihin olen menossa ja mitä ihmettä yritän elämälläni tehdä tai saavuttaa. Kaikki tuntui yllättäen turhalta ja raskaalta.

Kaikki minut tuntevat, ja varmaan muutkin tiiviimmin seuraavat, ovat voineet lukea tämän saman ahdistuksen rivien välistä koko alkuvuoden aikana. Se tekemisen kepeys ja rakkaus lajiin tuntuu kadonneen ja lähes kaikki on tuntunut enemmän tai vähemmän puisevalta pakkopullalta. Olen ollut ärtynyt ja jopa vihainen melkein suurimman osan ajasta. Valittanut, raivonnut ja kitissyt.

huijarisyndrooma1

En ole saanut otetta tai pystynyt keskittämään fokusta oikeisiin asioihin. Tietynlainen sekavuus, väsymys ja ylikuormitus näyttäytyvät mulle itselle sellaisina virheinä, joita en tavallisesti tee. Olen kirjoitellut mitä sattuu, tehnyt mitä sattuu ja pahinta kaikessa, huomaamatta sitä edes itse. Keskittymiskyky on selvästi pahasti hakoteillä.

Kun kaikki on alkanut tuntua sekavalta, ei mistään tunnu tulevan valmista. Valmistuneisiin asioihin en sen sijaan ole tyytyväinen. Ihmettelen, miksi kukaan haluaa mun tekevän yhtään mitään, saati maksaa mulle yhtään mistään. Aikani asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että olen vaan niin kertakaikkisen paska, etten voisi tämän paremmin missään onnistuakaan.

Huijarisyndroomaa on käsitelty viime aikoina mediassa runsaasti. Siis siitä, että osaavat, erityisesti naistekijät, ajattelevat kaikkien onnistumistensa olevan ihan vain sattumankauppaa ja pelkäävät muiden ihan koska tahansa paljastavan, että oikeasti ei osaakaan yhtään mitään. Tunne on harmillisen tuttu mullekin, vaikka ilmeisesti tämä on erityisesti korkeastikoulutettujen harmina. Mikä on siis mulle tietysti yksi osoitus omasta paskuudestani lisää. Kun ei ole edes sitä korkeakoulututkintoa. 

Jos joku kehuu kirjoittamaani lehtiartikkelia, tulkitsen sen poikkeuksetta osoitukseksi säälistä. Hävettää, kun olen niin huono ja nuo säälikehut tuntuvat vain alleviivaavan surkeuttani. Kun olen lähettänyt kirjoittamani kirjan lukuja tarkistukseen asianomaisille ja saanut niistä suurimman osan takaisin ilman korjauksia, olen epäuskoisesti lukenut tuottamaani tekstiä uudestaan ja uudestaan, kummastellen, miten kukaan on voinut hyväksyä tällaista sontaa. Alkuun suurilta saavutuksilta tuntuneet työasiat ovat menettäneet merkitystään ja väheksyn kaikkea tekemääni sujuvasti.

Kaiken tämän lisäksi olen yllättänyt itseni kadehtimasta, like never before. Vertaan omia pikkukaupunkitekemisiäni muiden hienoihin saavutuksiin, tilaisuuksiin ja töihin ja tunnen rehellistä kateutta. Ehkä täällä nurkkakunnassa joku on vaan erehtynyt luulemaan, että osaan jotain, kun on niin vähän vaihtoehtoja. Todennäköisesti teen asioita vain, koska ei ole ketään muutakaan.

huijari2

Tämä ajatuslinko on hirmuisen raskas ja vie terän tekemisen ilosta, uusista ideoista ja oikeastaan ihan kaikesta. Olen tehnyt arviointivirheitä töideni suhteen juuri tämän takia, ottanut vastaan juttuja, joita en missään vaiheessa halunnut ja jotka ovat vieneet mennessään kiinnostuksen kaikkeen muuhunkin. Fokus on aivan hukassa, innostavat ideat kuplivat jossain tuolla päänsäryn alla, mutta niihin ei uskalla tarttua. Eivät onnistu kuitenkaan.

Vaikka mielessäni itselleni julistin, etten avaa tänään konetta ollenkaan, päätin kuitenkin listata asiat, joihin haluan nyt ja jatkossa keskittyä. Kohtia ei tullut montaa, mutta pitkästä aikaa pelkästään noiden asioiden paperille rustaaminen tuntui inspiroivalta. Itseluottamus ei valitettavasti löydy ”usko itseesi” tai ”opettele sanomaan ei” -meemeistä, mutta ehkä siihen auttaa aika, ehkä onnistumiset. Ehkä varmuus itseensä ruokkii myös varmuutta siitä, että jokaista tarjottua työtä ei ole pakko ottaa vastaan, eikä ole mitään mystistä velvollisuutta ketään kohtaan.

Halusin kirjoittaa tämän kaiken, koska myös tämä mun neljäs lapseni, nakit ja MUTSI on kärsinyt huijarisyndrooman mukana. En ole edes laskenut, kuinka monta postausideaa ja -aihiota olen parin kuukauden aikana hylännyt, koska ei niitä kukaan halua lukea, eikä niistä tule hyviä. Koska en oikeasti tiedä mitään ja mielipiteeni ovat vääriä. Blogista on tullut märinäalusta, kun en ole saanut suoraan sanoitettua, mikä vaivaa. No, nyt te tiedätte. Paskuus. Se on vaivannut.

En kirjoittanut tätä kehujen toivossa, mutta jos teillä on kokemusta vastaavasta, ja täältä oman itseluottamuksensa pohjamudista nousemisesta, kuulisin niistä mielelläni.

Kaikki, paitsi ”hidasta” -meemit hyväksytään.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

50 Replies to “Huijarin paskuusviikot”

  1. En tosiaankaan kuvittele olevani mikään terapeutti saati psykologi, mutta kuulostaa jonkinlaiselta uupumukselta. Toivottavasti alkaa kirkastua! <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mitä enemmän asiaa käyn itse läpi, sitä varmemmalta tuo tuntuu itsestäkin. Kiitos, Kirsi. <3

      1. Ihan mahtavaa, että olet hakenut ja saanut apua. Yksin ei tosiaankaan tarvitse jaksaa, kenenkään. <3 Tsemppiä toipumiseen!

  2. Riikamari says: Vastaa

    Kuin minun näppikseltäni tekstisi. Ihan alusta loppuun asti. Voi meitä naisia. Ehkäpä lisääntyvä valo helpottaa tätä ahdistusta, joka on niin vierasta peruspositiiviselle naiselle. Jolla ei myöskään ole sitä perkeleen korkeakoulututkintoa. Sekin vielä 😄

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mulle nämä pohjakosketukset ovat tuttuja, mutta yleensä lyhyitä. Nyt matalalento on jatkunut sen verran kauemmin, etten ehkä nouse enää ilman apua. Mikä sekin on hyvä itselleen myöntää.
      Tsemppiä meille perkeleen korkeakouluttamattomille! 😀

  3. Nyt kun mä ajattelen, niin tuollainen vaihe mullakin taisi olla tai jotain sinnepäin. Siihen aikaan vaan (eikä niin montaa vuotta sitten) vaan ei ehkä peilattu elämää muihin niin paljon kuin nyt, kiitos mm. kun ei sometettu. Vaikka kuinka kulkisi omia polkujaan, niin väkisinkin sitä tulee peilattua elämäänsä ja tehtyä ”yhteenvetoja”. Sä elät nyt niin hektistä aikaa, kun lapset kasvaa niin se helpottaa. Klisee mitä kaikki jauhaa, ainakin se muuttuu. Ei se hektisyys katoa, mutta jotenkin se elämä muuttuu kuitenkin + ikää tulee lisää itsellekin eli armeliaisuus lisääntyy. Että sitä piti vaan sanoa, että tuo tunne kuuluu elämään. Ainakin monilla. Ja se menee ohi. Ja onneksi sä kirjoitat meille kuitenkin. Oikeasti. Kiitos siitä <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Se on varmasti ihan totta, kaikenlaiset tunteet ja ajanjaksot kuuluvat elämään. Rakastan vanhempien lapsien vanhemmuutta, mutta samaan aikaan, kun tuntuu että löytyy se jokin uusi ja tärkeä yhteys noiden kanssa, niistä pitää pala palalta opetella luopumaan. Ne ei tarvitse samaan tapaan ja sitä tuntee itsensä ihan yksinäiseksi ja turhaksi.
      Vyyhdissä on tosi monta lankaa ja kaikki on vähän solmussa. Mutta uskon, että ne tästä aukeaa, vähitellen.
      Ja kiitos, tuntuu hyvältä, kun sanot noin. <3

  4. Kutsutaan myös masennukseksi tuollaista olotilaa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tätä mä olen miettinyt, jo tosi kauan. Aina oon ollut taipuvainen alakuloon, mutta nyt ollaan oltu pohjamudissa vähän liian kauan. Kiitos suorasta kommentistasi.

  5. Karjakko says: Vastaa

    Kyl mää vaan ainaki haluun lukea sun juttuja, käsitteli ne sitten jotain henkevää ja ylevää, perus perhe-elämää sotkujen ja säätämisten kera, tahi sitten ihan säätä, urheilua, ruokaa, matkailua ym, eli mitä vaan! Eli ota vaan ne kymmenet juttuideat pöytälaatikosta, en usko olevani ainoa, joka haluaa lukea sun ihan kaikenlaisia juttuja!
    Ps. Kai kaikilla on joskus sellanen pahkaolo, mulla ne ehkä kohdistuu äitiyteen yleensä.. Mut joskus sit onneks on jotain tähtihetkiäkin! Tsemppiä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ihana olet, kiitos! <3 Ehkä mä niitä vielä tuolta kaivelen, kunhan saan leukani pikkuhiljaa ylös.

  6. Olen pahoillani, että elät tuollaisessa vaiheessa. Ikävä kyllä, tunne -niin iloisen riemukkaat, kuin surkean masentuneet- kuuluvat elämään. Elämä ei maistu miltään, jos aina kaikki on vaahtokarkkikaakaota. Nainen, kaipaat isoja halauksia! Joskus myöhemmin ehkä huomaat, mikä tarkoitus tällä hetkellä oli. ❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Se on kyllä ihan totta. Kyyninen minä tietysti toteaisi tähän, että kamalan vähän tuota kaakaota on ollut, vaikka on oikeasti ollut paljon hyvääkin. Ristiriitaisinta tästä kaikesta tekee ehkä se, että kun vihdoin tunsin löytäväni paikkani, kaikki tuntuukin kaatuvan päälle.
      Mutta kyllä täältä noustaan. Ennemmin tai myöhemmin.

  7. Tämä juuri lukemani juttu, kuulostaa omalta elämältä kuuden vuoden takaa. Vastahakoisesti hakeuduin lääkärin juttusille. Keskivaikeaa masennustahan sieltä sitten löytyi. Oli vaikea myöntää se itselle, mutta sen tehtyä alkoi paraneminen. Enää en luokittele itseäni B-luokan kansalaiseksi, vaan ajattelen itseäni ihmisenä, joka antaa hyvän kiertää. Pystyn ohittamaan itseni ajattelemasta kuinka surkea olen, kun en kouluja käynyt jne. Olen silti hyvä ihminen, joka hymyilee nähdessään juuri sinut. Kaikkea hyvää rakas Päivi <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos viestistäsi. Tämän kaiken kirjoittaminen ja näiden teidän mahtavien viestien lukeminen auttoi mut tajuamaan, että on ehkä aika ottaa yhteyttä ulkopuoliseen tahoon ja koittaa setviä näitä olotiloja jonkun ammattilaisen kanssa. <3

  8. Kuulostaa tutulta. Kävin pari viikkoa sitten työterveyslääkärillä tarkoituksena tiedustella, mikähän mua vaivaa, kun ahdistaa, vellon negatiivisissa ajatuksissa kaikki tyhjät hetket ja sydän hypähtelee levottomasti. Kaiken lisäksi olin varma, että kuolisin pian sydänkohtaukseen, aivoinfarktiin tai molempiin. Vaikka fasadi oli kunnossa, sisällä riehui epätoivoinen ja ahdistunut helvetti. Olin varmasti hirveän sairas; pakkohan mun oli kun läskiäkin on niin kamalasti.
    Lääräri nimeltään Maija kysyi miten voi olla avuksi ja hymyili sydämellisesti. Meillä oli samanlaiset pallokuviolliset vaatteet päällä. Yritin vastata, mutta aloin itkeä. Seuraavat puolitoista tuntia purin sydäntäni ja vaivojani, itkien välillä – ja kuinka me välillä naurettiinkaan!
    Jutut jäivät kesken, ja jatkuvat vielä ensi viikolla. Kävin myös psykologilla purkamassa vyyhtiä. Ja täytyy myöntää että olen jo nyt saanut elämästä paremman otteen. Siltikin huijarisyndrooma rehottaa vielä aika pahana. Ja tietty toi yleinen paskuus. On aivan liian vaikeaa muistuttaa itselleen joka päivä, että olen riittävän hyvä näin; ellen suorastaan erinomainen! Niin sinäkin Päivi! Valoa kohti 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tämä oli jotenkin ihana ja voimaannuttava viesti. ”Ja tietty toi yleinen paskuus.” 😀 Mä niiin tunnen ton kaiken! Ja kiitos teidän kaikkien mahtavien, kannustavien ja suorienkin viestienne, otin heti aamulla itseäni niskasta ja varasin ajan keskusteluajan ammattilaiselle. Pelkästään tämä päätös huojentaa ja itkettää. Ehkä tämä vielä tästä. <3

  9. Voi Päiviseni, sun jutut on aina tosi ihanaa luettavaa, kirjoitat oikeasti tosi hyvin ja mukaansatempaavasti, jopa tälläinen parikymppinen lapseton sinkkutyttö pystyy samaistumaan!
    Mutta tälläinen jatkuva ”olen pashaa”-olotila on kyllä ahdistavaa – itsekin tänään töissä (ja hei, mie rakastan töitäni!) meinasin vaan huonouttani purskahtaa itkuun.. sitten vaan mantrasin itselleni että ”hengitä, hengitä, hengitä”. Pahin terä meni ehkä ohi, mutta miten elää tän jatkuvan ahdistuksen kanssa? En tiedä, vielä.

    Mutta; hengitä! Enempää en osaa neuvoa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hengittäminen on hyvä neuvo! Ja kiitos! Tuntuu jotenkin uskomattomalta (siis hyvällä tavalla!), että joku kaltaisesti nuori nainen jaksaa lukea juttujani. <3

  10. Istuin juuri tänään ystäväni kanssa kahvilla ja juttelimme omista peloistamme ja huolistamme. Ja sitten yhdessä totesimme, että olemme itsellemme paljon raaempia kuin toisillemme. Sitä ihan huomaamattaan alkaa helposti arvostella itseään, kun taas toinen saattaa samaan aikaan ajatella, että vau, toi on niin makea tyyppi ja saavuttanut paljon. Niin mä aina ajattelen kun luen sun blogia. Ei mua haittaa, vaikka olisit kirjoittanut lehteen jonkun ihan paskan jutun. Mitä sitten? Eikä mua haittaa, vaikka olisit kirjoittanut paskan jutun tänne huippusuosittuun blogiisi. Aina ei pysty ja niin käy kaikille. Mäkin sitä paitsi haluan oman osani paskuudesta, älä yritä omia sitä 😀

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Toi on muuten kumma juttu. Ne samat asiat, joista muita ylistämme, tuntuvat omalla kohdalla ihan turhilta ja vain sattuman kaupalta. Ihmeellisiä ollaan.
      Ja niin, paskaa tulee aina aika ajoin. Ihan varmasti kaikilla. Eniten mua omalla kohdallani huolettaa tuo, että olen jäänyt nyt siihen paskuuden tunteeseen vellomaan. Ettei olekaan enää satunnaispaskaa, vaan enemmänkin yleispaskaa. Ja se ei ole oikein hyvä,se.
      Mut mä lupaan lainata paskalaarista sullekin vähän, reilumpaa jakaa tasan. 😀

  11. En todellakaan ole mikään lääkäri, mutta mulla, niin kuin selvästi muutamilla muillakin vaki-lukijoilla, on jo jonkin aikaan käynyt mielessä, että olisitko masentunut. Jotenkin tuntuu, että tuo jatkuva taustalla sykkivä alakuloisuus ei ole enää ihan vaan suomalaista mielenmaisemaa, vaan asteen vakavampaa. En siis todellakaan tiedä, mutta jos, niin mahdollisimman varhainen hoitoonhakeutuminen on kai parasta mitä ihminen itselleen voi tehdä. Oli miten oli, niin huijarisyndroomasta jossakin määrin kärsii kai meistä jokainen. Mulla on se korkeakoulututkinto, mä olen koulutustani vastaavassa työssä, mä saan pääasiassa töistäni ihan hyvää palautetta, mutta silti mulla on aina sellainen olo, että enhän mä mitään osaa ja kaikki muut osaa paremmin. Isosti myötätuntoa tilanteeseesi ja toivottavasti solmu lähtee tavalla tai toisella aukeamaan.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sä olet niin hurjan oikeassa. Vaikka tuo alakuloinen sielunmaisema on ollut aina mulle luontainen, tämän pitkittymisen edessä olen vähän polvillani. Ennen olen aina pystynyt kömpimään ylös hetken masistelun jälkeen ja jatkamaan matkaa. Siksi tämä piti ehkä kirjoittaa auki. Jotta myös te saatte sananne sanottua ja mä oikeesti osaan kerrankin kuunnella. Tänä aamuna varasin ajan ammattilaiselle. Ehkä se vyyhti lähtee purkautumaan vähitellen.
      Kiitos.

      1. Hyvä Päivi! Siitä se lähtee. Toivotaan, ettei ole masennusta, vaan jotain kevyempää ja keskustelu auttaa varmasti joka tapauksessa. Lisäksi sitten on vielä hyvä tarkistaa, ettei ole mitään väsymystä aiheuttavaa sairautta taustalla. Mä mietin vielä tuossa illalla, että mutu-tuntumalla kaltaisiesi, joilla on viihdyttämisen lahja, alakuloisuus jää muilta helposti huomaatta, kun kerran on aina se sopiva vitsi tai läppä tarjolla, joka taikoo muiden naurun esiin. Ehkä täällä kirjallisella puolella se välittyy rivien välistä selvemmin tai jotain.

  12. Vaikka kiitoksia tai kehuja et pyytänyt, niin sanonpa silti: Kiitos että kirjoitat!
    Olen ollut aina jonkinasteinen suorittaja, vähemmän luova, enemmän tekijä. Ja tekemistähän sitten riittää, loputtomiin. Vaikka suorittaja ei enää jaksaisi kaikkea, niin lista sen kun pitenee tekemistä odottavista asioista. Joka puolella näkee säädettävää, korjattavaa, siivottavaa jne. jne. Ajatukseni menivät vähän samalle paskuuden linjalle kuin sulla. Työtoverit vaikuttivat yht’äkkiä pätevämmiltä mihin itse pystyisi konsanaan, kaikilta sujui kaikki nopeammin ja hienosti osasivat esittää asiansa, ystävien kodit kiilsivät puhtauttaan ja heidän vapaa-ajat oli laatuaikaa, ja kaikkien muiden lapsetkin käyttäytyivät paremmin kuin omat ja osasivat vaikka mitä….. ihme yleispaskuus. En hakenut mitään diagnooseja tai nappeja saati hurahtanut mihinkään ismiin, mutta olen oikeasti opetellut olemaan vaan armollisempi itselleni, sietämään ikuista keskeneräisyyttä elämään kuuluvana tosiasiana ja uskomaan siihen, että olen ihan yhtä ok ja hyvä kun kaikki muutkin. Ainakin yleensä. Ei ole helppoa tai käy vaan päättämällä, mutta toivottavasti olen oikealla tiellä ja voin tulevaisuudessa vielä nykyistäkin paremmin! Ja jos ei nousukäyrä jatka kulkuaan, niin menen kyllä sitten lekuriinkin. Kerran sairastin masennuksen, mutta sen syyt olivat ihan muualla kuin tässä peruspaskuuden syndroomassa. Ja ne on selätetty.

    Just nyt on semipaska fiilis. Ei oo jaksanut siivota ja hiukan jouluiset talviverhot roikkuu ikkunoissa, mut ajattelin mennä siiderin kanssa saunaan ja nauttia siitä koko rahan edestä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä oon aina ollut tosi kova ajattelemaan, analysoimaan ja pyörittelemään asioita, mutta taas huono avaamaan suutani, etenkään paljastamaan heikkouttani. Olen aina ollut kova muija, tekijämuija ja meidät on tehty jaksamaan, ei valittamaan. Siis näin se ajatus kaiken takana jotenkin menee.
      Nyt musta tuntuu ekaa kertaa, että tarviin vähän ulkopuolisen apua tän purkamiseen. Tai ihan mitä vaan, jotta olo paranee. Haluan taas omaksi itsekseni, nauttia asioista, jotka tuottaa mulle iloa

      Siideri ja sauna kuulostaa hyvältä! Ja hei, semijouluverhot menee vaikka koko vuoden. <3

  13. Koko syksyn ja osittain alkuvuodenkin ahdistuksessa velloneena haluaisin kommentoida jotenkin lohduttavasti. En keksi sanoja, jotka ei kuulostaisi korneilta. Siksi sanon vain, että voimaa ja älä pelkää hakea apua ajoissa. Teen myös nimittäin gradua työuupumuksesta ja alentunut ammatillinen itsetunto (”oon tässä vitun paska, kuka tahansa muu tekis sen paremmin”) on sille varsin tyypillinen piirre. Hae apua mieluummin liian aikasin kun liian myöhään.

    Ps. Tykkään hulluna lukee sun elämänmakuisia juttuja, koska tää on huomattavasti inhimillisempi ku useimmat muut perheblogit! 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos ihan älyttömästi kommentistasi, siinä oli monta mulle tärkeää pointtia. Ensi viikolla vihdoin istahdan jonkun ventovieraan eteen ja avaan tän sekavan arkkuni jollekin. Pelkkä ajatuskin huojentaa. <3

  14. Äh miten tutulta toi kaikki, ihan kaikki kuulostaa. Toisin sanoen tiedän miten kurjalta ja yksinäiseltä noina pahimpina hetkinä tuntuu, enkä toivoisi sitä sulle, mulle tai kenellekään. Ulospääsyssä en osaa auttaa kun avaimet on itselläkin pahasti hukassa, mutta jos lämpimät tsempit ja kiitokset tästä tekstistä ja koko blogista yhtään lämmittää, niin niitä mä voin täältä lähetellä. Oisko aika perustaa yleisesti paskojen tukiryhmä?

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitokset lämmittää oikeasti. Ja joskus osaan varmaan vielä olla ylpeäkin tekemisistäni.

      Kiitos. <3

  15. Ja sehän kuuluu asiaan että tuollainen fiilis kaatuu päälle juuri silloin kun ”pitäisi relata ja vaan olla”! 😂 Mutta niinhän se ei mene kuten suunnittelee, elämä. Älä hidasta mut tee se sun fokuslista. Ja pohdi jokaisen asian kohdalla tavoitetila, mikä on riittävän hyvä? Sit kun on rasti ruudussa niin on kiitoksen paikka itselleen ❤

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sepä se. Kun sitä vapaahetkeä on odottanut kuin kuuta nousevaa, on kamala pettymys kun fiilis onkin kaikkea muuta kuin vapaa ja ihana.
      Mutta fokus on löydettävä. Tavalla tai toisella. <3

  16. Psykologilukija täällä suosittelee myös lääkärin ja psykologin tapaamista, jo pari keskustelua voisi kummasti auttaa eteenpäin. Uupumus/masennus täälläkin mieleen nousi tätä lukiessa. Ensiapua voi saada myös kirjoista, Joustava mieli sekä Itsemyötätunto tulevat ainakin ekana mieleen. Netissä osoitteessa mielenterveystalo.fi on itsearvioita sekä itsehoito-oppaita aika moneenkin vaivaan. Myös Oivamieli.fi voisi tarjota keinoja löytää omien arvojen mukainen suunta sekä sen tiellä olevat omat lannistavat ajatukset

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos. Oikeasti, jotain konkreettista juuri nyt tarvitsen. Nämä auttavat varmasti eteenpäin.

  17. Päkkänä says: Vastaa

    Mun mielestä tätä kutsutaan elämäksi. Tälläisiä tunnetiloja nyt vaan tulee, niitä saattaa tulla toisille hetkemmin kuin toisille. Toisilla ne kestää pidempään tai uusiutuu herkemmin, mutta tätähän tää elämä on. Painimista omien epävarmuuksien kanssa. Ilon löytämistä (tai löytämättä jättämistä) ruuhkavuosi arjesta.

    Kiitos Päivi kun jaksat kirjoittaa myös näistä tuntemuksista. Kiitos, että et esitä. Kiitos, että kerrot olevasi samanlainen ihminen kuin me muutkin.

    Mietin tässä itsekseni, että kuinka moni meistä uskaltaisi kertoa tälläiset asiat paperille ja jakaa ne muiden kanssa. Kirjoitettu sana tuntuu monesti niin painavalta ja siihen on välillä vaikea saada kaikkea niitä nyansseja joita kuulija kuulisi puheesta tai aistisi toisen olemuksesta.

    Minä ainakin tunnustan että joskus on ollut niin vaikeaa että toivon taudin iskevän ettei tartte jaksaa lähteä töihin. Joskus kamelinselkä on katkennut niin että on vaan ollut pakko käydä tirauttamassa itkut välillä vessassa että jaksaa jatkaa. Sellainen jatkuva soimaus siitä että a)koti ei ole tarpeeksi siisti b) perhe ei harrasta tarpeeksi c) ammattitaidossa on parantamisen varaa jne kunnes päästään kohtaan ö) koska on muutenkin ihan saamaton paska, iskee vaan välillä. Se että jos tästä suosta ei tunnu yrityksistä huolimatta pääsevän ylös, kannattaa huutaa sitä köyttä apuun. Yleensä luonto vaan tuppaa hoitavan nämä asiat. Kun on tarpeeksi mudassa rypenyt, huomaakin sen jonkin kauneuden tai inspiksen siemenen jossain hyvin pienessä asiassa.

    Olkaamme itsellemme armollisia. Vertailu muihin ei kannata. Ja omaa elämää ei voi kukaan muu hallita kuin sinä itse. Itsekin juuri painiskelen elämän tasapainottamisen kanssa. Suosittelen välillä sitä jonkun yllä kirjoittaneen ihmisen vinkkiä. Silloin kun siltä tuntuu mene saunaan ja ota siideri. Maailman ehtii pelastaa/korjata huomennakin.

    😘

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä kun joskus silloin aiemmin, edellisen blogin aikaan koitin olla reipas, pirteä ja esimerkillinen, mutta huomasin, ettei se luonnista. Mun yksi ystävä joskus sanoi, että kun ihmisillä on toisistaan eroteltavat työ- ja vapaaminät, mä annan joka tilanteessa itsestäni sen 100% itseäni, joka on pidemmän päälle myös tosi kuluttavaa. Samalla tietty altistan itseni ja tosi ison osan syvintä minuuttani arvostelulle, vaikka olisi ehkä fiksumpaa suojella itseään paremmin.

      Kun mä tätä kaikkea mietin, siis koko ajan pyöritän päässäni, tajusin että ehkä mulla on aika paljon myös käsittelemättömiä asioita, jotka ei nyt koko ajan ole mielessä, mutta painaa takaraivossa koko ajan.

      Tän kaiken myöntäminen on myös iso juttu. Siis mulle itselle. En mä olekaan superwoman, joka jaksaa ja pystyy aina, vaan joskus tulee tätä.

      Kiitos, Päkkänä. Ku oot siellä, aina vaan, kaiken tän paskankin keskellä. <3

  18. Mulle tuli mieleen vain se neuvo, että on helppo huomata naapurin uusi auto tai siisti piha, mutta ei välttämättä tiedä mitä kipuja sen ihmisen sisällä on. En tarkoita tällä sitä, että kadehtisit naapurin autoa, vaan että meillä jokaisella on oma taakkamme kannettavana. Muista, että ”turhaa” avunhakemista ei ole.. jo ulkopuoliselle asioiden puhuminen ja niiden läpikäyminen voisi selkeyttää tilannetta.

    Meidän pieni vauva kuoli loppuvuodesta.. saimme ihania kortteja ja viestejä, ystävät kävivät kylässä jne. Kuitenkin voimakkaimmin mieleeni jäi vastasyntyneiden tehon ”omalääkärin” lohduttavat sanat: ”Elämä ei aina ole reilua.” Näinhän se yksinkertaisuudessaan on ja kun sen jaksaa hyväksyä niin taas on astetta helpompi jatkaa matkaa.

    Sinulle Päivi toivon valoisampaa kevättä! <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi Lotte. Tuntuu tuollaisen tuskan kokeneelle ihmisille niin lapselliselta vuodattaa jotain näin pinnallista kuin omaa paskuuttaan. Otan osaa.

      Ja niin totta, todella. Elämä ei ole aina reilua ja joskus tuntuu, ettei oikein koskaan. Mutta uskon lujasti siihen, että synkinkin hetki valaistuu joskus. Ennemmin tai myöhemmin.

      <3

      1. Hei, itehän mä tulin tänne vapaaehtoisesti sun juttuja lukemaan. 🙂 Elämä jatkuu, meillä ja muilla, isoine ja pienine suruineen ja iloineen. <3

        Olin jopa "helpottunut" kun kirjoitit tästä aiheesta.. monen muun lukijan tavoin olin miettinyt, että onko kaikki hyvin (vaikka eihän se oikeasti mulle kuuluis edes). Ihana, että olet noin avoin täällä blogissasi. Tämän vuoksi tänne tulee päivä toisensa perään kurkkimaan uusia tekstejä jopa niinä hiljaisina aikoina. Toivottavasti puhuminen auttaa!

  19. Tämä on kuin mun päänsisältä tää teksti. Just tuolta tuntuu. En osaa muuta sanoa. Kiitos kun kirjoitat! ❤️ Se kuitenkin lohduttaa, että mä en olekaan ainoa, joka näin ajattelee/tuntee.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos. Tuntuu tosi tärkeeltä kuulla myös, ettei ole yksin ajatustensa kanssa. <3

  20. Sössömössö says: Vastaa

    En kaikkia kommentteja edes jaksanut lukeakaan. Varmasti tämäkin neuvo siellä jo on moneenkin kertaan. Hae ammattiapua. Joku, joka kuuntelee ja antaa sulle uusia näkökulmia. Lähinnä sellaisia näkökulmia, että et ole mikään yleinen paskuus, vaan olet ihan ihminen jolla on elämänsä hullut päivät menossa.
    Been there, done that. Ollut yrittäjä, aluksi ihanaa, sitten jossain vaiheessa sitä liukuu sinne tekemisen puolelle, eikä enää nautikaan. Ei muista mihin olikaan menossa ja kukas tää asiakas mun edessä olikaan? Sitten sitä alkaa olla aika hiljainen, kun ei muista mistä on puhunut minkäkin ihmisen kanssa. Mieluummin hiljaa kuin nolata itsensä ja näyttää muistamattomuutensa.
    Mieluummin sinne ammattilaisen luokse, ennenkuin romahtaa sen taakkansa alle. Olet hyvä sellaisena kuin olet ja mä olen kiitollinen siitä, että olet kirjoittanut aidosti niitä paskimpia päiviäsi ja hetkiäsi. Sillä elämä on juuri sitä. Eihän kukaan asiakaspalvelija ja yrittäjä ole vain pelkkää päivänpaistetta. Kyllä sinne Shit-In-The-Fan-päiviä mahtuu myös kuten kenelle tahansa. Mutta Yksin ei tarvitse selvitä. Siksi on ne ihmiset, joiden ammattina on jaksaa kuunnella. Toivon, että hekin jaksavat huomata sitten kun eivät jaksa 🙂
    Ja sekin vielä ettei yrittäjillä ole välttämättä sitä verkostoa tai yhteisöä tai työnohjausta, joka kantaisi silloin kun ei oikein tahdo jaksaa. Se on suuri puute.
    Nyt vain kiltisti sen korkean kynnyksen yli. Siitä se uusi oma elämä taas alkaa etenemään.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos hurjasti kommentista, juuri näin mä nyt vihdoin uskalsin tehdä. Ensi viikolla menen tapaamaan ulkopuolista ammattilaista näkökulmien toivossa. Jospa ne solmut aukeaisivat, kun niihin saa jonkun toisen kautta hieman etäisyyttä.
      Kiitos. <3

  21. Hyvä, että varasit ajan ammattilaisen luo! Jos haluat pohtia tai analysoida vointiasi jo aiemmin, suosittelen tekemään PDI-testin. Löytyy ainakin jo aiemmin mainitun Mielenterveystalon sivuilta https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsearviointi/Pages/BDI.aspx

    Voimia <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Iines! <3

  22. Itse elän selvästi niin kovin samanlaista elämänvaihetta:
    Koululaiset harrastuksineen, talo ja avioliitto (heikolla hoidolla ehkä, mutta pystyssä vielä molemmat), työ, johon ei osaa suhtautua vain työnä, vaan johon pyrkii intohimoisesti lyömään aina edes sen 100% itsestään (vaikka ei edes muut sitä odottaisikaan, mutta kun mä ite…).

    Työuupumus on itselleni tuttua. Se kannattaa googlettaa.
    Kaksisuuntainen mielialahäiriö sopisi profiiliini myös, sillä tummien jaksojen lisäksi elämääni kuuluvat lennokkaan luovat jaksot, jolloin uuden aloittaminen tuntuu vastustamattoman ihanalta 🙂
    Tsemppiä, saapuvan kevään iloa ja valoa!
    Jaksan uskoa ja toivoa puolestasi päivän vielä paistavan risukasaankin.
    Ja usko muuten pois, ihan jokaisen jutun käyn lukemassa. Paskaa juttua en ole täältä vielä löytänytkään, mutta kohdalle osuessa lupaan lukea sellaisen myös ❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos, Veera! Oot ihan mahtava! Ja totta tosiaan, kovin samankaltaiselta kuulostaa. Mä nyt menen vuodattamaan itseni auki ammattilaiselle ensi viikolla. Ahdistaa sekin, ja pelottaa, mutta tuskin siitä ainakaan haittaa on. Toivoa on aina!
      Tsemppiä sullekin! <3

      1. Toivottavasti kohdallesi osuu hyvä ammattilainen!

  23. Ann-Marie says: Vastaa

    Minä olen ainakin jaksanut lukea jokaisen kirjoituksesi. Eli jatka samaan malliin. Minusta sun tyylisi kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta on niin kiva että luen miellenä niitä. Ja aiheet on juuri niitä mihin minä voin samaistua eli elon ihanan kamalaa arkea ja juhlaa 🙂 Ja vaikka tämä aihe on kurja niin silti se on varmaan monelle aika tuttu. Minulle ainakin. Me naiset ei vaan voida luottaa itseemme ja kulkea rinta rottingilla ja todeta että minä tein tämän ja olen siinä maailman paras! Koitetaan hei olla armollisia itsellemme, maailman parhaimmalle ihmiselle 🙂 Ja vaikka me ei oltais parhaita niin vähempikin riittää. Tsemppiä!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Se on kyllä ihme, miten ei koskaan mikään riitä itselle. Muiden tekemisissä riittää vaikka ihan kelpo suorituskin, mutta itseltään odottaa täydellistä, eikä meinaa sekään riittää.
      On tämä elämä kyllä aikamoinen matka kaikkineen. Ei kai sitä koskaan valmiiksi tule. <3

Vastaa