Kuin jonkun muun elämästä

Tänään on tuntunut kesän viimeiseltä päivältä. Ei kuitenkaan ahdistavalla maailmanlopun tavalla, vaan pikemminkin helpottavasti. Viimeinkin on olo, että pystyn ottamaan vastaan arjen ja makkarasopan, tai jaksan ylipäänsä tehdä muutakin kuin maata kitapurjeet kuivina tuulettimen edessä ja tuijottaa eteeni. Huomisen työpäivän to do -lista ei ahdista, vaan inspiroi. Viikon kuluttua alkava koulu tuo myös osaltaan eloon kaivattua ryhtiä. Hyvä niin, olihan tässä jo tätä.

Tämä koko kesä on omituisella tavalla tuntunut omituiselta, kuin olisin vieraisilla jonkun toisen elämässä. Viimeisen parin kuukauden aikana olen käynyt läpi yhden elämäni voimakkaimmista tunnekavalkadeista, osittain syistä, joita en niiden henkilökohtaisuudesta johtuen voi – tai haluakaan – sen tarkemmin avata täällä. Olen ajoittain piehtaroinut huolen ja mustasukkaisuuden tahmeassa tervapadassa, pohtinut vahvasta lähipiiristä huolimatta toisinaan voimakkaastikin nousevia yksinäisyyden tunteita, mutta toisaalta ollut onnellisen huoleton lilluessani ennätysmääriä hunajanpehmeässä järvivedessä.

Viimeiseen kuukauteen en ole kirjoittanut melkeinpä mitään. Muutamia työjuttuja toki, mutten mitään omaa. Osittain syynä oli lamauttava helle, jonka aikana tunsin lähinnä valuvani paikasta toiseen kuin Salvador Dalin kellot, mutta puolet totuutta on myös se, että kaipasin, ehkä vähän tiedostamattakin, taukoa. Niinpä otin sen. Sen enempää ajattelematta tai paluupäiviä suunnittelematta. Teki hyvää.

Mutta on tähän kesään muutakin mahtunut kuin omassa hikilammikossani pyörimistä. Kesä 2018 jää historiankirjoihin kesänä, jolloin tunaroin murtuman kyynärpäähäni, sain ensimmäisen ampiaisenpiston sitten lapsuusvuosien, olen ollut ajoittain täysin hukassa teini-ikäisen äitiydessä, laajentanut kokemuspohjaani useammassa musiikkimakuni ulkopuolisessa konsertissa ja herännyt erääseen perjantaiaamuun, jolloin naapurin yli satavuotias koivu oli lahonnut meidän auton päälle. Kaikenlaista.

Kesä ei myöskään olisi kesä, jos en olisi ehtinyt miettiä mitä haluan tehdä elämälläni, ja päätynyt samaan lopputulokseen kuin useina aiempinakin kesinä: kirjoittaa jotain omaa. Mutta ennen kaikkea haluaisin päästä vielä toteuttamaan haaveeni kuukauden kirjoitusretriitistä jossain kaukana. Yksin.

Sitä ennen pakataan kuitenkin taas reput ja treenikassit, nostetaan makaronilaatikot ja kinkkukiusaukset pöytään ja taistellaan jälleen hupenevaa aikaa vastaan. Tiedän syksyn tullen kaipaavani laiskoja, kuumia kesäpäiviä, mutta eniten taidan sittenkin nauttia niistä täysistä arjen päivistä. Silloin sitä tuntee elävänsä.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

6 Replies to “Kuin jonkun muun elämästä”

  1. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Mä tulisin samaan retriittiin. Ai niin juu en mä pääsekään vielä varmaan viiteen vuoteen mutta sit mä tuun.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No en mäkään mihinkään pääse, ni ei mennä. Mut nähään taas kumminki joskus viiden vuoden pääst, et Mo!

  2. Kiva että olet siellä. Jakamassa ajatuksia, joihin uskoakseni moni voi samaistua. Olihan tää kesä, ja kun asioita oikein listaa, se antoi niin paljon. Viikon mahtavan reissun kaverin kanssa välimerelle, kuivaa valkkaria ja striimattua koripalloa pikkupubin telkkarista. Niin monia
    mökkipäiviä ja öitä perheen kanssa, kun uitiin lukemattomia kertoja päivässä ja hikoiltiin yöt vierekkäin. Hauskan Baltian reissun autoillen, Riian eläintarhan kirahvit ja koomisen hostelliyön muiden budjettimatkaajien kanssa. Sain kokea taas Pärnun rannan ja lasten riemun. Väsyneet ja raukeat ilmeet illan viimeisen pizza-aterian jälkeen. Tallinnan mukulakivet ja katutaiteilijoiden moninaiset esitykset, iltapalaksi artesaanijäätelöt. Sain yrittää käydä treffeillä niin kuin ne muut, syömässä vähän paremmin ja käydä jossain kulttuuririennossa, päätyen kuitenkin syömään pikaisesti pikaruokaa ja kävellä tuopit kädessä ravintolasta ulos tuijottamaan kaurismäkeläistä maisemaa kaupungin laitamilla ja juosta ratikkaan ehtiäkseni k-markettiin ennen sen sulkeutumista. Sain kävellä miehen kanssa käsi kädessä läpi öisen ja helteisen Helsingin. Silti rinnassa joku möykky, selittämätön haikeus, kaipuu, ahdistuskin. Arki alkaa, minä hyppään taas sen kyytiin. Haluaisin ymmärtää ja tietää omat tarpeeni ja toiveeni, jotta voisin kuljettaa niitä mukani näissä kiireissä. Pitäisin niistä kiinni.

    Pusuja.

    Sylvia

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi, ihana Sylvia! Tuo möykky. Selittämätön, ahdistus, kaipaus, haikeus, joku. Se asuu mussakin. Melkein aina, melkein kaikkialla.
      Oot ihana, kun tulit moikkaamaan pitkästä aikaa. Hypätään taas yhteistuumin arjen kyytiin ja yritetään selvitä. <3

      1. Näin tehdään.
        Täällähän mä olen taustalla rämpinyt, kaikki kirjoituksesi lukenut. 🙂
        P.S Osin sun esimerkistä rohkenin mäkin laittaa pelihousut jalkaan, ”tiedät kyllä missä”-lajissa. Apua, pelottaa jo nyt.

        1. nakitjamutsi says: Vastaa

          Ihan parasta! JEE! <3 Paljon suhisevia sukkia ja komeita pinnoja kaaren takaa sinne!

Vastaa