Kunpa olisin tiennyt, että…

16 vuotta sitten oltiin juuri menty naimisiin, palattu lyhyeltä häämatkalta Tukholmasta ja muutettu uuteen rivitalokotiin. 1,5 kuukauden kuluttua tuosta hetkestä esikoisemme parkaisi Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ensimmäisen kerran. Tai ei se edes tainnut hirveästi parkua. Tuijotteli vaan ihmeissään.

Olin hädin tuskin 21-vuotias, ja onneni kukkuloilla. Vauva oli täydellinen neuvolan esimerkkivauva, joka nukkui, söi ja kakki täysin ennakoitavasti. Kaikki tuntui alusta asti luontevalta ja helpolta, enkä vielä osannut stressata lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista. Ajattelin, että tilanteet tulisivat eteen yksi kerrallaan ja katsottaisiin sitten kunkin kohdalla, miten tehdä.

Ja niin ne ovat tulleetkin. Mutta jossain vaiheessa kuvaan tuli myös paine oikeanlaisesta vanhemmuudesta. Tai ehkä se liittyi enemmän sellaiseen kiltin tytön syndroomaan, että kaikki pitää tehdä oikein ja kunnolla. Stressasin syömisistä, nukkumisista, vaatteista, lastenohjelmien katsomisesta, kaikesta. Halusin osata, jaksaa ja pystyä itse, vaikka olisin etenkin kolmannen vauvan syntymän jälkeen tarvinnut kipeästi apua.

Mutta kun olen itse nämä lapset tehnyt, itse ne pitää jaksaa hoitaakin.

Niin minä ajattelin.

En uskaltanut, kehdannut tai osannut hakea apua. Odotin vain, että joku olisi huomannut, kuinka paljon itseltäni vaadin ja kuinka uupunut olin, ja olisi tullut auttamaan. Näin jälkikäteen en yhtään kyllä tiedä, kenen niin kuvittelin tekevän. Puoliso oli kyllä mukana täysillä, mutta teki myös pitkiä päiviä töissä.

Päivät tuntuivat tuolloin toistuvalta luupilta pukemista, riisumista, välipalaa, pottaharjoituksia ja räkänenien pyyhkimistä. Yritin niin hirveästi tehdä kaiken oikein, että unohdin useimmiten nauttia ihan tavallisista hetkistä. Soimasin itseäni milloin mistäkin – liian lyhyt ulkoilu oli merkki surkeudestani, samoin vauvalle ostettu purkkiruoka.

Olin varma, että jos hetkeksikin herpaantuisin, lapset menisivät auttamatta piloille.

Näin yli 10 vuotta myöhemmin tekisin mitä vain, jos voisin halata tuota nuorta äitiä hetken ja kehottaa hellittämään vähän. Sanoa, että kaikki menee ihan hyvin, vaikka etsisit välillä jotain mieluista omaa tekemistä ja vaikket koko ajan olisikaan hälytysvalmiudessa.

Nämä lähes 16 vuotta vanhempana ovat opettaneet valtavasti, laajentaneet maailmankatsomusta, kasvattaneet ja antaneet varmuutta sekä ihmisenä että vanhempana. Pienten lasten vanhempien riittämättömyyttä ja ongelmia on helppo vähätellä huokailemalla jotain siitä, kuinka pienet lapset tarkoittavat pieniä murheitä ja isot isoja. Ymmärrän toki tavallaan tuonkin, mutta kyllä mulle ainakin lasten kasvaminen on ollut ensisijaisesti paljon enemmän kuin kasvaneita murheita.

Kunpa olisin tiennyt vaikka, että… 

aika on vaan valuvaa hiekkaa, joka katoaa johonkin. Vaikka unettomina öinä ei toivonut mitään niin paljon kuin ajan kulua, seuraavassa hetkessä huomaa tuosta yöstä kuluneen 15 vuotta.

lapsista tulee hyviä kavereita, sekä toisilleen että sulle.

juuri kun sä janoaisit viettää niiden kanssa aikaa enemmän, ne haluaakin viettää sitä mieluummin yksin tai kavereiden kanssa.

vaikka olisi ollut ihan semilaiska vanhempi, lapsista kasvaa todennäköisesti silti ahkeria, vastuuntuntoisia ja fiksuja.

sillä ei ole pitkässä juoksussa mitään merkitystä, katsooko 3-vuotias päivässä tunnin vai kaksi Disney-elokuvia tai suostuuko se syömään välipalaa ainoastaan pöydän alla. Vaiheita tulee _koko ajan_, mutta samaan tahtiin niitä myös menee.

kasiluokan keväänä mukula hyppää sellaisiin kasvun vankkureihin, ettei niissä pysy mukana mitenkään.

yhtä paljon itkettää sekä huomata lapsessaan omia piirteitään että tajuta niiden olevan täysin erillisiä ja omanlaisia ihmisiään.

kuinka absurdeja pelkoja lasten kasvaminen herättää.

lapsen ensimmäinen sydänsuru voi saada myös vanhemman henkisesti ylösalaisin.

lastensa saavutuksista voi olla tuhat kertaa ylpeämpi kuin omistaan koskaan.

sillä ei ole mitään merkitystä, suostuuko 5-vuotias syömään keitosta porkkanat. Sillä on, että se lapsi saa ruokaa, rakkautta ja läheisyyttä.

oman paikkansa ja uransa voi löytää vasta yli kolmekymppisenä kolmen lapsen äitinä.

jännitys, onni ja suru oman lapsen puolesta ovat niin valtavan voimakkaita.

niille kehittyy aivan tautisen hyvä huumorintaju.

mokkapalamutsius voikin olla ihan helkkarin hauskaa.

kersat löytää kaikki herkkupiilot. Kaikki.

niistä tulee niin omatoimisia niin pian. Kunhan on tarpeeksi laiska eikä passaa liikaa.

kasvatuksesta ei tartte koko ajan stressata, jos ollenkaan.

vuosien myötä varmuus kasvaa, paitsi vanhemmuudessa myös ihmisyydessä. Lasten myötä oppii keskittymään olennaiseen ja jättämään turhat asiat vähemmälle huomiolle.

elämä voi muuttua aina vain paremmaksi.

kaikki menee lopulta ihan hyvin.

Näin jälkikäteen harmittaa, että käytin niin paljon aikaa ja energiaa murehtimiseen. Kuinka paljon onnen ja ilon hetkiä mahtoi mennä ohi ainoastaan sen takia, etten vain uskonut olevani kelvollinen.

Vaikka olin minä, kaikin puolin. Tuosta kolmikosta on kasvanut täydellisesti omanlaisiaan huikeita persoonia, taitavia, rakastavia, huumorintajuisia ja ystävällisiä. Kunpa olisin ymmärtänyt, kuinka olematon merkitys jollain satunnaisesti unohtuneilla päiväunilla, syömättä jääneillä keittojuureksilla tai tahralla t-paidassa kaiken olennaisen kannalta oikeasti oli.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

7 Replies to “Kunpa olisin tiennyt, että…”

  1. Tiia Haltia says: Vastaa

    Jännä, miten sun kirjoitukset usein on sellaisia, tuttuja, kuin joku kertoisi tarinaa mun elämästäni. Tunnistan tuon kaiken ja itse vasta tämän 16-vuotiaan kanssa olen pystynyt edes vähän relaamaan. Silti hermoilen, jännitän ja tuskailen; teinkö oikein, riitänkö, osaanko? Kyllä mä luulen, että hyvin tämä menee, kun oikein pysähtyy miettimään ♥

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      En tiedä, onko ihminen jotenkin rakennettu epäilemään itseään. Joskus ainakin siltä tuntuu. Ehkä kaiken tämän vanhemmuuden epävarmuuden keskellä onkin niin huojentavaa nähdä lastensa kasvavan fiksuiksi – vieläpä paljon fiksummiksi kuin itse koskaan.
      Ihana kuulla, että kirjoitukset puhuttelee! <3

  2. Samaa mieltä lähes kaikesta, mutta sulla taitaa olla huonot herkkupiilot 😉 Meillä ne on pysyny salassa 👍

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No siis ihan selvästi on huonot! Noiden vainulla löydetään kaikki! 😀

  3. Itse toista lasta odotan ja olen jo miettinyt niin monta asiaa mitä aion tehdä toisin. Jännää myös se, että tällä kertaa on myös puoliso messissä. Esikoisen kanssa oltiin ihan kahdestaan ja vähän pelottaa että se yh-mentaliteetti puskee sieltä esiin.
    Meillä muuten menee 7-vuotiaalle vieläkin läpi jos sanoo suu täynnä suklaata syövänsä hapankorppua 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Jokainen lapsi, ja uusi elämäntilanne samoin, tuo varmasti jotain uutta ja erilaista kunkin lapsen kasvatukseen. Kyllä meilläkin kolmannen kohdalla uskallettiin hellittää eri tavalla kuin ekan kanssa (jopa sitä purkkiruokaa, hui!) ja jos nyt saisi yllättäen vauvan, olisi jo ihan eri tavalla näkökulmaa.
      Yhtä hyviä lapsia kaikista varmasti tulee, mutta itselleen sitä olisi voinut ymmärtää olla tosi paljon armollisempi.

  4. Kun en enää voi palata sitä nuorempaa itseäni halaamaan, olen pyrkinyt rohkeasti bongaamaan ympäristöstä ne vertaiset, joille voin hetkellisesti niin tehdä. Vieraatkin äidit ja isät siellä kaupan kassajonossa, kun lapset huutaa, eikä mikään vaan mene putkeen.

    On ollut huikea matka saada kasvattaa juuri nämä lapset juuri näin isoiksi. Ihan kamalan rankkaa, paikka paikoin, ja toisinaan toki vieläkin. Tuon teinin voisi välillä lähettää raketilla ulkoavaruuteen ja samalla surra sitä, kun se kohta jo lähtee majasta.

    Jos jotain, niin vertaistukea. Haali sitä ympärillesi, niin selviät kyllä. Ihan kaikesta.

    ❤️

Vastaa