Mitä jos vaan opettelisi olemaan

Viime viikolla pilkkoessani porkkanatikkuja ja kärventäessäni popcornia pienimmän kiharapään kaverisynttäreille, tulin miettineeksi, kuinka loppuun tämä kevät, monen muun vastaavan tapaan, on ehtinyt minut rutistaa. Sen lisäksi, että työrintamalla parsin alkuvuoden kasaan kirjaa, olin mukana hyvin aikaa ja energiaa vievissä kaupungin syntymäpäiväjuhlien valmisteluissa ja tein viestintää useammalle asiakasyritykselle, yritin myös parhaani mukaan kirjoittaa sekä lehteen että blogiin. Viikonloput juostiin lasten turnauksissa, oli gaalaa ja seminaarimatkaa, juhlittiin viidet oman perheenjäsenen synttärit, oli äitienpäivät, pääsiäiset, sekä yhdet häät. Etukäteen aikatauluttamattomille viikonlopuille yritin buukata töitä. Ihan vaan koska money, money, money.

Kun maalis-huhtikuun vaihteessa yritettiin löytää kaveriporukalla yhteistä viikonloppuiltaa illanistujaisille, jouduin nolona sanomaan, että menee tuonne kahden kuukauden päähän. Ja se on paska hetki. Kun yrität sommitella menoja siten, että ehtisit jossain välissä edes poikkeamaan ystävien ruokapöydässä, mutta samalla aistit muiden epäuskon ja tunnet itsesi ylimieliseksi idiootiksi. Siksi, jolla ei muka ole aikaa.

Mitä lähemmäs kesää ollaan menty, sitä huojeentuneemmaksi olen itseni tuntenut. Yksi kerrallaan selvittiin peleistä ja bileistä, useita projektitöitä saatiin maaliin. Yllättäen viikonloppuna oltiin siinä kahden kuukauden päässä, viikonlopussa, joka siinteli ainoana vapaana vielä maaliskuussa.

Heitin lauantaina jalat ylös ja uppouduin kertomakirjallisuuden herkulliseen maailmaan ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Olin valmentanut kaikki aistini nauttimaan tästä harvinaislaatuisesta tilaisuudesta nautiskella olemisesta. Oli sohvan ylle kaartuva ilta-aurinko, oli ohut viltti ja paljaat kesävarpaat. Mutta oli myös turhan tuttu levottomuus ajatusten taustalla. Samalla hetkellä, kun aloin päästä sisään tarinaan, rinnassa jyskytti ajatus tekemättömistä töistä ja unohdetuista velvollisuuksista. Omatunto naputti tehottomasta vapaapäivästä ja kyseenalaisti tehdyn työn määrän suhteessa lähes kokonaiseen vapaaseen viikonloppuun.

Pyrin koko loppupäivän karistamaan tuota kutsumatonta vierasta, perustelemaan itselleni, että olin ansainnut vapaani, ja pakottamaan itseni nauttimaan käsillä olevasta hetkestä. Sunnuntai-iltaa kohti mentäessä tuli puolestaan ahdistus siitä, että kohta tämä loppuu. Nyt en varmasti ottanut tarpeeksi rennosti, enkä ole tarpeeksi levännyt ja huomenna pitäisi jaksaa taas painaa töitä. 

Tänään bongasin Hesarista otsikon, joka osasi kertoa, että menestyksen salaisuus piilee taidossa rentoutua. Nauratti. Ilmankos ei sen kummempaa menestystä ole koskaan tullutkaan, kun tuo rentoutumishommakin on noin pahasti hakusessa. Luettuani pidemmälle huomasin nyökytteleväni useamman kerran. Jutussa liikuntapedagogiikan professori Jarmo Liukkonen huomauttaa mm. että ”Jos ennen mentiin nukkumaan pimeällä, nykyään tehdään hommia koko ajan: ensin töissä, sitten kotona ja harrastuksissa. Vaarana on, ettei ehdi palautua. Elimistö ja mieli eivät kestä jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.”. 

Onko tuo toisaalta ihme, ettei heti ensimmäisen vapaahetken kohdalle osuessa osaa hellittää, jos päänsisäiset excelit on veisanneet hoosiannaa puoli vuotta putkeen. Annoin itselleni henkistä tukkapöllyä. Kenen hyväksyntää muka kaipaan siihen, olenko ansainnut sohvalla möhnimiseni, vai en? Tuskin kenenkään. Jos vaikka alkuun lopettaisi jatkuvan itsensä ruoskimisen, voisi olla helpompi ihan vaan olla.

Professori Liukkosen mukaan hyvä menestyksen mittari onkin se, että ”kokee olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämässään, vaikkei aina painaisi sata lasissa”.

Parasta, mitä olen kuullut pitkään aikaan. Ja aion muuten opetella. Ja kasvaa menestyjäksi.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

8 Replies to “Mitä jos vaan opettelisi olemaan”

  1. Päkkänä says: Vastaa

    Mä en kestä tilannetta jos koko viikonlopuksi on aikataulutettua ohjelmaa. Mähän kuolisin jo puolessa välin viikkoa jo siihen ajatukseen että viikonloppuna ei voisi hiihdellä kalsareissa. Mun ongelma on se että vedän lepiä viikonloppuna niin että sitten saan sunnuntaina alkuillasta ahdistuksen kun kaikki hommat on tekemättä. Joskus mä opin vielä sen että perjantaina voisi vanhoilla höyryillä hoitaa muutamat hommat kuntoon ennen kuin antaa itsellensä luvan heittäytyä koomailemaan. Sit se sunnuntaikin voisi olla vähän rennompi….

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä kestän tiettyyn pisteeseen asti, mutta sit ku näyttää että joka viikonlopussa on jotain, tulee ahdistus ja epätoivo. Siksi ehkä odottelen kesääkin nyt niin innolla, että on kaikki harrastus- ja koulukuviot tauolla. Mutta siis tota koomailua kyllä joskus kaipaa ihan kunnolla. Mulle yksikin päivä jo riittää, jos ei oikeesti tartte tehdä mitään ja voi röhnöttää vaan. Sen jälkeen on melkein jo pakkokin lähtee liikkeelle, ettei mökkiydy. 😀

  2. Kun talvella yritin sopia viikonlopputreffejä ITSENI KANSSA, jouduin nolona myöntämään vähän tuon saman: sori vaan, minä, ainakaan kahteen seuraavaan kuukauteen sulle ei ole aikaa itsellesi!

    Odotan kesää.
    Ja lomaa.
    Lomaa kaikesta.
    En välttämättä siis niinkään omasta työstä, mutta lasten koulusta (lue Wilmasta) ja harrastuksista.
    Huomaan karttavani kaikkia kesäsuunnitelmia ja voivani pahoin lukiessani blogien ”täytyy tehdä tänä kesänä” -listoja.
    Mun ei meinaa täydy 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä kans haaveilen sellaisesta ihan kokonaan irtaannuttavasta lomasta jossain muualla kuin kotona. Irti kaikista laitteista ja sivilisaatiosta. Saatta tosin jäädä haaveeksi. 😉

  3. Reetta harmaahapsi says: Vastaa

    Tuo on kyllä ihan tosi tuttu tunne, kun ei osaa edes rentoutua sillon kun siihen olis AIKATAULUTETTUA aikaa. Onneks tunne on lähinnä menneisyydestä, koska jossain vaiheessa nuo tunteet vaan valtas mielen niin pahasti, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kun hiljentää tahtia. Se hiljentäminen opettikin sitten aivan valtavasti siitä, mitä kaikkea se liian kiireinen tahti aiheuttaa ja kun vielä sain mahdollisuuden osallistua sykevälimittaukseen töiden puolesta ja näin ihan käyrästöltä kuinka kovilla kroppa on niinä kiireisinä päivi-nä ja mitä tapahtui kun kiirevaikutus kertautui päivä toisensa jälkeen, jouduin sen tosiasian eteen, että jostain on luovuttava. Oikeastaan alunperin aika paljostakin, mutta tavallaan se luopuminen on aika jatku-vaa tässä opetteluvaiheessa.

    Aluksi jouduin tyhjentämään kalenterin kahdeksi kuukaudeksi kokonaan. Siis jäljelle ei jäänyt mitään muuta kun työt ja lasten pakolliset vasut, joulujuhlat jne. Ei lasten harrastuksiin osallistumista, ei kaverei-den näkemistä, ei yhtä ainoaa vapaaehtoistyötä, ei mitään. Kaksi kertaa viikossa oma liikunta-aika kalente-riin lukittuna, mutta sekin vain kaksi kertaa ja silloinkin ainoastaan semmoista, mitä oikeasti teki mieli. Maailman hitain kävelylenkki, uimahallissa porealtaassa lilluminen tai ihan mitä vaan, mutta ei mitään suo-rittamista! Luojalle kiitos, että tuota tarvitsi tehdä vain kaksi kuukautta, helposti olis voinu joutua höllää-mään pidempäänkin, niin pitkään olin itseäni piiputtanut. Ja hiljalleen se helpotti. Alkoi tulla mieli osallis-tua, töihin menemisen ahdistus hävisi, aloin mielessäni suunnitella mukavia asioita ja elämästä hävisi semmoinen jatkuva velvollisuus-ajattelun kierre ja mikä parasta, pystyin taas rentoutumaan!

    Hurjaa tavallaan on, että meinaan edelleen ajautua siihen piiputtamismoodiin helposti, mutta onneksi tunnistan sen nykyään jo paljon aiemmin ja osaan ottaa breikin nopeammin. Nykyään pelkkä yhden viikon ajaksi kalenterin tyhjentäminen riittää, mutta toisaalta todella monesta asiasta on täytynyt luopua aika pysyvästikin. Vaikka moni niistä on ollut mukaviakin, niin liika on liikaa myös mukavien asioiden kanssa. Nykyään kalenterissa on oltava kaksi päivää viikossa, jolloin siellä ei ole mitään ylimääräistä. Yksi päivä vii-konloppuna ja toinen työpäivänä, jolloin siis ilta on täysin vapaa. Vapaailtoja tosin pitäisi ehkä olla enem-mänkin kuin yksi, mutta yritän pitää huolta siitä, että muiden iltojen menot tai niihin suhtautuminen on sitten minulle mahdollisimman rentouttavia. Eikä ne siis kaikki edes ole minun menoja, vaan miehen tai lasten harrastukset kuuluu niihin myös. Kahtena päivänä viikossa ei siis kuitenkaan ole kenenkään harras-tuksia. Tähän kuitenkin huomautus, että meidän lapset on teidän lapsia nuorempia. En siis ehkä alkais teinin harrastuksia rajoittamaan, mutta ehkä omaa osallistumista niihin kuitenkin? 

    Kaiken tämän jälkeen omiksi sisäisiksi ohjenuoriksi on muodostunut seuraavat ajatukset:
    – Mitä minä ihan oikeasti haluan?
    – Se että minä sanon ei, loukkaa joitakin ihmisiä ja joidenkin on sitä valtavan vaikea ymmärtää. Kyse on kuitenkin minun ja sitä kautta myös perheeni hyvinvoinnista ja me olemme sen arvoisia.
    – Minä rakastan tätä elämää niin syvästi, että en halua heittää tätä hukkaan suorittamalla sitä jollekin muulle.
    – Luopuminen on kipeää. Se aiheuttaa häpeää, riittämättömyyden tunnetta, pelkoa hyljätyksi tulemisesta ja vaikka mitä muuta. Mutta se on opeteltava nyt.
    – Aikatauluttomuus ruokkii luovuutta ja iloa.

    Suosittelen kokeilemaan ihan totaaliremonttia kalenteriin. Voin jopa luvata, että vaikka se aluksi tekee kipeää (voi luoja kuinka monta iltaa minä itkinkään sen vuoksi!), se todellakin kannattaa. Se oli heittämällä rohkeinta ja parasta mitä olen elämässäni tehnyt.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tuo kuulostaa juuri siltä, mitä moni ihminen ihan oikeasti varmasti tarvitsisi. Mä kuulun niihin, jotka vastaa helposti ”kyllä” vaikkei ehtis tai jaksaiskaan, ja kärsin siitä sitten lopulta vaan itse, kun aika ei riitä ja jaksaminen on koetuksella. Ja uskon ihan todella, että on rohkeimpia elämäntekoja olla lupautumatta yhtään mihinkään kahteen kuukauteen. Ihailen.

  4. Minulla vasta nyt mummoiässä elämäni ruuhkavuodet; työrintamalla tuulee, vanhemmat iäkkäitä, lemmikit tarvisi aikaa, tekemättömät kotityöt painaa, yöunet on levottomia joka sitten päivisin väsyttää (ja aiheuttaa terveysongelmia), remonttiprojekti ja lapsenlapsellekin täytyy löytää aikaa ja hän on pääosassa tässä kaikessa..ihana piiperoinen jolle aikaa otetaan mistä vaan. Siispä huonoimmalla hoidolla on puoliso ja ystävät…anteeksi kun laiminlyön teitä <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi, kun kaikelle voisikin antaa aikaa niin paljon kuin tahtoisi… Helposti menee niin, että rääpii vähän sieltä ja hieman täältä, eikä saa oikein mitään hoidettua kunnialla, tai siltä ainakin itsestä tuntuu.
      Jaksamista sulle. <3

Vastaa käyttäjälle Reetta harmaahapsi Peruuta vastaus