Mitä kuuluu?

Minä kun olen tällainen alituiseen itseäni, ympäristöäni ja välillä tuntuu että melkein koko maailmankaikkeuden fiiliksiä pakonomaisesti tutkiskeleva yksilö, niin tulin yksi ilta tällaista ”miltä musta tuntuu” -havainnointia tehdessäni miettineeksi, etten oikein itsekään tiedä, mitä mulle kuuluu. (Ja kuten muut vastaavan tutkailuominaisuuden omaavat tietävätkin, sellainen ei lainkaan sovi, vaan tällaiselle tietämättömyydelle pitää mahdollisimman pikaisesti kaivaa syy. Koska jostainhan sekin johtuu ja se pitää yrittää ratkaista jotenkin. Tiätty.)

Niin, että mitä kuuluu, Päivi?

No, mitä mittä, ei täsä mittä ja ei kummemppi. Aika intensiivisesti töitä (joista pidän paljon), lasten harrastuksia (jotka kuuluvat myös omiin suosikkeihini) ja rutkasti tavanomaista ruuhkavuosiarkea, jossa yritetään selättää tiski-, pyykki- ja läksyvuoria, onnistua viikoittain löytämään edes yksi ruoka, jota kaikki suostuvat syömään, ja oppia sietämään keskeneräisyyttä, riittämättömyyttä, kenkäkasoja eteisessä ja kaakaotahroja lattialla.

Mies yksi päivä sen ääneen sanoikin: tämä on tähän mennessä se elämän pahin aika. Tai pahin on ehkä väärä termi, mutta kiireisin ja juurikin ruuhkaisin kyllä. Samaan aikaan, kun molemmat meistä aikuisista on löytäneet sen omimman alansa työelämässä ja haluamme tietysti myös niihin panostaa, tehdä työt mahdollisimman hyvin ja kehittyä, pitäisi pystyä olemaan tukena ja apuna peruskouluaan viimeistelevän ysiluokkalaisen tunnemyrskyissä, piirtää suuntaviivoja ja rajoja murrosikää lähestyvälle kutosluokkalaiselle ja muistaa antaa aikaa myös nuorimmalle, sille kympin tytölle, josta jo nyt on aistittavissa klassisen pärjääjä-tytön merkkejä.

Muutama viikko on menty koko sakki vähän tuli persiin alla. Kotona ei ole vietetty aikaa nukkumista, pyykinpesua ja vaatteiden vaihtoa kauempaa ja sen on taas kortteeri näköinenkin. Aikaa vievät ne työt, harrastukset, kissanristiäiset ja kinkerit. Ensiapuna imuroidaan eteinen, heitetään makaronilaatikko uuniin ja tiskataan tiskit, sitten viiletetäänkin taas seuraavat päivät.

Luin äskettäin artikkelin siitä, että ruuhkavuodet tuntuvat nykyään niin rankoilta, koska vaatimukset omaa vanhemmuutta kohtaan ovat kasvaneet, ja voin ainakin omalta kohdaltani allekirjoittaa tämän. (joskaan ihan niin intensiivinen en meinannut yrittää olla, että laittaisin 16- ja 18-vuotiaat iltaysiltä pehkuihin kuten jutussa, mutta kukin tyylillään ja mitänäitäon) Mutta yhtä lailla kun vaadin itseltäni onnistumisia työelämässä, haluan tehdä asiat oikein myös vanhempana. Se, mikä kellekin oikein on, riippuu varmasti vanhemmasta ja perheestä, mutta joka tapauksessa niin kuin itse tunnen oikein olevan.

Tosin samaan aikaan kuin se, että ponnistelen parhaani mukaan äitinä tuntuu hyvältä ja tärkeältä, harmittaa, että vanhemmuudesta on tullut yksi elämän suorituksista, melkein kuin asia jonka päätteeksi voi pokata diplomin, hymyillä ja lähteä kohti uutta projektia. Siinä missä ennen muksu solahti osaksi perheen arkea ja kasvoi siinä kaiken elämän ohessa ihmiseksi, jonka mielenliikkeistä vanhemmat eivät välttämättä tienneet juuri mitään, minä haluan oppia tuntemaan noiden omieni jokaisen ajatuksen, mielipiteen, ilon, surun ja pelon, ehkä liikaakin. Haluaisin taklata iskut ennen kuin niitä ehtii tulla ja hönkiä muina Nalle Puhin pöllöinä jotain viisasta ja opettavaista, kun tulee tiukka paikka. (useimmiten tosin viisain mitä tästä suusta näinä aikoina pääsee on ”nyt lopetatte perkele sen tappelemisen!”, mutta noin niinku hypoteettisesti) En halua silottaa liikaa, mutta olla läsnä pilarina, johon voivat aina nojata.

Mutta niin. Että mitä kuuluu?

No, mitä mittä, ei täsä mittä ja ei kummemppi. Edelleen haluaisin olla hyvä kaikessa, ehtiä ja jaksaa tehdä kaiken ja olla kaikille kiva, kuten lapsuudesta asti olen halunnut. Ehkä tosin nyt, tässä 36 vuoden uljaassa iässä kehtaan jo myöntää, että kaikkea ei voi kerralla saada, eikä ole tarviskaan. Tärkeintä on tehdä ne oman perheen ja elämän valinnat omien arvojen lähtökohdasta, ei kenenkään muun toiveiden mukaan, sitähän minä olen tässä itselleni jo monta vuotta vakuutellut. Ja juuri nyt esimerkiksi meillä moni asia ajaa huushollauksen ohi. Ei sen kummempaa kai pitäisi olla.

Mutta tiedättekö, silti joka kerta, kun kiiruhdan tiskivuoren ohi pinoon kajoamatta, tuntuu kuin joku kääntyisi haudassaan?

Huoh.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Share on Google+
Google+
Pin on Pinterest
Pinterest

3 Replies to “Mitä kuuluu?”

  1. Sain tällä viikolla pestyä pyykkiä niin, että pyykkikorin ylämaidan saattoi nähdä ja erottaa. Toisin kuin normaalisti, se ei siis peittynyt ylitse pursuavaan parittomien sukkien ja kerran päällä olleiden huppareiden alle (mallia herkkusieni tai muffinssi), vaan toden totta – vaikkei nyt sentään pohjaa näkynyt korista vieläkään – sen yläreunan saattoi harjaantuneella silmällä erottaa.
    Tätä arjen riemua kesti tasan siihen asti, kun es kehotin jälkikasvua siistimään huoneensa.
    Mutta kuitenkin: Mulla on näköhavainto. Se on valkoinen. Se pyykkikori.

  2. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Mä en muista esim. viime kuusta mitään. Muisti on mennyt niin kuin meni silloinkin kun nuo oli koliikkisia rääpäleitä ja x-raivareita heittäviä uhmiksia. Nyt muistin vie arki jossa painetaan sukkana sinne tänne ja yritetään helvetisti pitää koti jotenkin elinkelpoisena. Välillä karjutaan just tuota ”nyt lopetatte perkele sen tappelemisen” ja sit mun toinen suosikki on toi ”miksi sinulla on puhelin kädessä?” koska jos elämä ei tätä ennen ollut rajanvetoa niin nyt on. Perustelen monia asioita sillä, että yritetään kasvattaa lapset ajattelemaan itseä, muita, syy-seurauksia, järkeviä elintapoja jne. Ja huomaamaan että osaavat kyllä kun kokeilevat. No siitähän tulee hirveästi yhteenottoa koska digikoukku on niin vahva, että usein kaikki muu paitsi virtuaali on lasten mielestä tylsää. Jos mietin, miltä tuntuu, niin mua huolestuttaa koko ajan. Jo vuodesta. Äitiys on kyllä koko ajan ollut hienoa mutta musta on tulossa mun mummu. Mummun suosikkilause taisi olla: ”Elä mee pimeällä pihalle!” Se ei tiennyt ruuhkavuosista eikä älylaitteista.

    1. Toi on niin totta mitä Mirkku sanoi.
      Voisin kanssa sanoa, et mua huolettaa. Vaikka just nyt kaikki on hyvin isommilla ja pienemmillä teineilllä.
      Kun osais nauttia siitä eikä huolestua etukäteen jostain jota ei osaa edes nimetä.

Vastaa