Nauti nyt, kun ne ovat isoja

Viime viikolla postilaatikkoon oli tipahtanut kirje esikoisen nimellä. Paperin yläkulmassa luki rauhoittavalla fontilla, mutta kuitenkin jotenkin pompöösein kirjaimin KUTSU RIPPIKOULUUN!

Vaikka toki tätä oltiin tiedetty odottaa (ja ehkä hieman kakkubuffettiakin suunniteltu), hätkähdin kirjeestä vähän. Väittävät nyt pokkana, että lapsi on kohta viidentoista. Joka kuukausi lähempänä itsenäistymistä. Vastahan mä opin sen seurasta nauttimaan ja olemaan sille äiti.

Muutama päivä tämän jälkeen muisteltiin pojan taaperoiän velmuiluja. Sitä, kun se käytti lyijykynää muka pyssynä ja huijasi äitiparkaa kuivaksiopettelunsa aikana ilmoittamalla puistossa pontevasti että ”mää kakkaan tähän!”. Lukuisia vaahtomuovimiekkoja, joita raahattiin mukana, valtavaksi Europe-henkiseksi rokkitukaksi kasvanutta pellavaista kiharapehkoa.

Poika kurkotti kättään viereiseltä sohvalta ja ujutti pienet sormensa omieni lomaan. ”Mulla oli hyvä pikkulapsuus”, se ilmoitti.

Vaikka ajattelen itse helposti, että on jotenkin mielikuvituksetonta ja tylsää jaaritella vauhdilla kiitävästä ajasta ja pysähtyä alituiseen kelaamaan sitä samaa vuosikymmenten takaista VHS:ää, huomaan yhä useammin sortuvani siihen itsekin. Yritän jotenkin päästä vielä hetkeksi takertumaan niihin palasaippuan tavoin käsistä livenneisiin vuosiin. Nyt olen myös ensimmäistä kertaa pysähtynyt miettimään, ehdinkö, muistinko tai osasinko ottaa noista omistakin kasvun vuosista mitään irti.

Inhoan sanontaa ”nauti nyt, kun ne ovat pieniä”. Vaipparallista, unettomuudesta tai siitä helvetin sormiruokasotkemisesta kun ei tule yhtään sen nautinnollisempaa, vaikka siihen kuinka ulkopuolelta ohjeistettaisi. Sen sijaan riittämättömyyttä ja syyllisyyttä tuokin parsi vain kasvattaa entisestään. Voi niitä lukuisia kertoja, jolloin itkin, kun en osannut nauttia. Itkin sitä, etten jaksanut, sitä, etten uskaltanut pyytää apua, vaikka olisin tarvinnut, ja sitä, etten vaan pinnistelyistäni huolimatta nauttinut.

Olen miettinyt, että ehkä sittenkin olin liian nuori löytämään sitä jotain äidillisyyden tasapainotilaa vielä lasten ollessa pieniä. Mutta kun kyse ei ollut koskaan siitä, ettenkö olisi rakastanut pienokaisia ruttuun, tai etteivätkö he olisi heti kuuluneet juuri meidän perheyksikköön. Vaan se, kun joku tarvitsi ihan koko ajan. Tuntui kuin päähän olisi narahtanut särö kuin ensipakkasen jäädyttämään vesilätäkköön joka kerta, kun joku tarrasi kinttuun, huusi, vaati ja itki.

Kun pikkulapsiajasta neuvottiin nauttimaan, minä odotin koko ajan, että lapset kasvaisivat. Tulisivat omatoimisiksi ja enemmän vierelle vertaisiksi kuin huollettaviksi. Nyt ne ovat yhtäkkiä niitä isompia. Ja nyt, ensimmäistä kertaa, haluaisin ajankulun pysähtyvän.

Elämä on ehkä sitten kuitenkin vähän epäreilua. Antaa ihmisen pyristellä ja yrittää, sitten tarjoaakin kaiken yllättäen hopealautasella ja jo seuraavassa hetkessä vie sen pois. En voi olla laskematta vuosia siihen, kun ensimmäinen yläkerran huoneista kumisee tyhjyyttään.

Ja kun minä vasta opin niiden seurasta nauttimaan ja olemaan niille äiti.

Ehkä tuota iänikuista sanontaa voisi tällä päivämäärällä vähän päivittää. ”Nauti nyt, kun ne ovat isoja!”

Sen lupaan tehdä.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

8 Replies to “Nauti nyt, kun ne ovat isoja”

  1. Voi, itku tuli! Jos olisin noin hienosti osannut kirjoittaa, olisi tämä teksti voinut lähteä omasta kynästäni.
    Samalla tosin pelkään vielä(kin) kuollakseni, etten osaa olla murrosikäisille oikeanlainen äiti.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Niin mäkin pelkäsin. Ja nyt se välillä jopa antaa jotain tunnustusta. Että oon kuulemma ihan best. Että kai siihen oppii.
      Tosin tää ilohan voi taas loppua koska tahansa, kun joku muu vaihe iskee. 😀

  2. Itse elän vielä tuota pikkulapsiaikaa, mutta helpottamaan on alkanut. Mutta muuten tämä olisi voinut olla tulevaisuuden minäni kirjoitus.
    Kiitos Päivi, hyvin kirjoitettu! <3

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Kiitos kommentista. <3 Ihanaa syksyä!

  3. No niin…itku tuli. Mulla kaks pientä. Ihana kirjoitus hyvältä kirjoittajalta!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi kiitos. <3

  4. Hyvä kirjoitus!
    Meillä on sama juttu edessä, eilen ilmoitin esikoisen rippileirille.
    Oon jo hyvän aikaa yrittänyt kasvaa siihen, että pian nuo meidän pikkuiset ovatkin niin isoja..
    Esikoinen kysyikin kesällä huvipuistossa ”Miltä tuntuu kun sun taaperos kattoo sun pään yli?” Niinpä niin. Näin sen pitääkin mennä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Niinhän sen tosiaan pitää mennä. Samalla, kun kaikki on tosi luonnollista ja ihan mahtavaa, on se kieltämättä vähän surullista. Kun ne on nyt niin mahtavia. Haluis vaan tarrata tähän hetkeen. <3

Vastaa