”… ja muistathan olla reipas?”

Se syntyy kirpeänä kevätpäivänä, parkaisee silloin kun on ulkona raikas hengittää. Se on potra ja pieninenäinen. Vähän tukkaa, mutta reipas tyttö.

Se kasvaa höpötellen ja laulellen. Sillä on pyöreät punaiset posket, tiukat saparot ja pulleat pienet kädet. Se ajelee pienellä vihreällä pyörällään juttelemaan naapuruston vanhuksille ja tutustuu omatoimisesti ympäristöönsä. Se on niin reipas tyttö.

Kouluun se tyttö menee innoissaan. Oppii lukemaan, laskemaan ja nopeasti kulkemaan koulumatkat itsekseen. Sillä on paljon kavereita, joiden kanssa se leikkii ja pelaa. Sitä kiinnostaa ruoanlaitto ja leipominen ja se kokeilee itsekseen keittiössä monenlaista. Joskus se joutuu olemaan iltapimeällä pitkään yksin kotona, mutta kyllä se pärjää, on se niin reipas tyttö.

Sillä tytöllä on paljon harrastuksia ja se keksii koko ajan lisää. Se laulaa kuorossa, tanssii, käy uintiharjoituksissa, koripallossa ja teatterissa. Se on tottunut hoitamaan harrasteensa ja vapaa-ajan touhunsa itse, onhan se ollut reipas tyttö koko ikänsä. Kun se katsoo vierestä isoveljensä rankkaa murrosikää, sitä muistutetaan olemaan reipas. Älä sinä vaan ala tuollaiseksi, muistathan sinä nyt olla reipas. Ja se tyttö on.

Se reipas tyttö haluaa aloittaa itsenäisen elämän heti peruskoulun jälkeen. Se tietää pärjäävänsä, onhan se sitä tehnyt koko pienen ikänsä. Tyttö on ollut reipas koko kouluajan ja ovet avautuvat eliittilukioon toiselle paikkakunnalle. Tytön muutamat muuttolaatikot viedään uuteen soluasuntoon veljen pienellä Peugeotilla. Kun auton takavalot vilahtavat ikkunasta, tytölle tulee itku. Tyttö päättää kuitenkin olla reipas ja pärjätä. Sen hän osaa.

Tyttö tapaa pojan ja ihastuu. Pojan kanssa ei tarvitse olla reipas. Tyttö rakastuu.

Kun tyttö ei koulun jälkeen saa opiskelupaikkaa, se hakeutuu äkkiä harjoitteluun ja töihin. Se on reipas ja aktiivinen ja huomaa kohta odottavansa vauvaa. Se lukee kaiken kirjallisuuden raskaudesta ja vauvoista, synnyttää reippaasti, imettää reippaasti ja soseuttaa kaikki vauvan soseet reippaasti itse. Se opiskelee, tekee töitä ja pitää päivärutiineista kiinni. Se ulkoilee lapsen kanssa kahdesti päivässä, koska niin reippaat äidit tekee. 

Tyttö ja poika saavat lisää lapsia. Ne ostaa ensimmäisen yhteisen rivarinpätkänsä ja remontoi siitä sellaisen omannäköisen. Vaalean ja siistin. Tyttö käy lasten kanssa puistossa joka päivä, mutta joskus kotiin tultuaan purskahtaa itkuun. Tytön olo on sietämätön, väsynyt ja yksinäinen. Tyttö kuitenkin sinnittelee, koska reippaat äidit viihtyy kotona. Tytöllä on huono omatunto. Tytön olisi pitänyt pärjätä paremmin.

Tyttö aikuistuu, tytön lapset kasvaa, kotipaikka vaihtuu. Tyttö hakeutuu töihin, ajautuu seuraavaan, on aktiivinen ja osallistuu moneen touhuun vapaaehtoisesti. Yllättäen reippaalle tytölle annetaan hommia enemmän ja enemmän. Sitä kuvaillaan toimeliaaksi, aikaansaavaksi ja aktiiviseksi. Tyttö on huono sanomaan ei. Se on täynnä ideoita, haluaa tehdä tehtävänsä kunnolla ja usein paikkailee muidenkin tehtäviä, koska ei kestä sitä, että asiat hoidetaan huonosti.

Tyttö alkaa väsyä, kun se huomaa että kaikki tuntuvat haluavan siltä jotain. Se ei pidä enää vapaapäiviä, koittaa muistaa vastata kaikkiin viesteihin, tehdä kaikki tehtävät, olla hyvä äiti ja vaimo, kuunnella toisten murheita. Se valvoo öisin, itkeskelee ja kärsii rytmihäiriöistä. Se pieni punaposkinen tyttö ei jaksaisi enää olla reipas.

reipas-tytto

Ei ehkä tule yllätyksenä, että tarinan reipas tyttö olen minä. Mutta se voisi ihan yhtä hyvin olla muutaman sanan vaihdolla ihan kuka tahansa muukin. Tiedän, että meitä pienestä asti reippaita tyttöjä on. Kilttejä ja tunnollisia, jotka huolehtii omien tehtäviensä lisäksi vähän muidenkin hommista, on ystävällisiä ja muistaa hymyillä. Ettei kukaan vaan pääse sanomaan, että olisi jäänyt tekemättä, olematta, tervehtimättä, hymyilemättä.

Eilen illalla kiukkuisena, väsyneenä ja itkuisena tulin vasta miettineeksi, että ehkä meidän reippaiden tyttöjenkään ei ihan koko maailman murheita ole tarvetta omilla harteillamme kantaa. Ja ehkä ensi kerralla, kun olen penäämässä omilta tytöiltäni reippautta, nielaisenkin kehotukseni ja annan mimmien hömpöttää.

Koska ei sillä reippaudella taida parantua sen enempää tulotaso, onnellisuus kuin taivaspaikkakaan.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

17 Replies to “”… ja muistathan olla reipas?””

  1. Kiitos, aivan todella suuri kiitos, tästä tekstistä. Juuri näiden tuntemusten kanssa painiskelen itsekin. Kaikkein kamalintahan on, että ympäristön on aika vaikea sulattaa sitä, kun se reipas tyttö, joka aina jaksaa ja pärjää, ei enää jaksakaan niin reippaana olla ja kehtaa sen vielä sanoakin. Ja taas tuntuu siltä, että jos sitä kumminkin jaksaisi olla reipas ja joustaisi taas vähän… Mutta jospa tällä kertaa pitäisi kiinni siitä, ettei ihan aina tarvitse olla reipas. Kiitos.

    T. Toinen, joka rakastui myös mieheen, jonka kanssa ei tarvitse olla reipas ihan joka hetki

  2. <3

  3. Ehkä reippaalla tytöllä on pohjimmiltaan huono itsetunto ja kova tarve miellyttää muita? Itse ainakin kipuilen sen asian kanssa, vaikka kuinka yritän olla sinut itseni kanssa enkä välittää muiden mielipiteistä. Kiltin tytön syndrooma???

  4. Mietin jo heti tekstin alkupätkällä, että puhutko susta vai musta?! Taas! Just tän saman kanssa olen aina paininut. ”Kyl mä tiedän, että sä pärjäät, olet aina ollut niin reipas ja pärjännyt.” Vaan aina ei jaksais olla reipas ja pärjätä. Kukaan ei ota tosissaan, jos sanon että en jaksa. Ne romahdukset tuleekin sit kulissien suojissa.

  5. Taas niin liki liippas.. ”Tiia pärjää aina” – ”Jos nyt jollekin lapsista pitää tulla vastoinkäymisiä, niin Tiialle; se pärjää kyllä” ”Pienenäkin sä jo.. Kun olit niin reipas..” Ai luaja, että oonkin reipas. Tai sitten en, en ainakaan aina jaksais ja sitten liian kilttikin vielä 😬
    Reipasta viikonloppua! 😂

    1. Ihan sama juttu täällä. ”Paras” tällainen ehkä oli se, kun avioeron jälkeen ex-mieheni sanoi, että ”en mä olis lähtenyt, ellen tietäis että sä pärjäät yksin”.

      Aina ei vaan jaksa pärjätä! Tsempit sullekin!

  6. Minä vaan says: Vastaa

    Osu ja uppos, itkettää. Olen ollut liian reipas taas liian kauan… Miksi sitä onkin niin vaikeaa puhaltaa poikki? Vaikka mä tunnistan oireet, tiedän että olen väsynyt, tiedän etten jaksa. Silti vielä mä jaksan, viikon, kaksi, kolmekin menee. Sitten mä kiljun, raivoan, huudan, itken yksin kylppärissä. Helpottaa hetkeksi, sitten taas hetken, joskus viikkojen, joskus kuukausien päästä tämä alkaa jälleen alusta.

    Olen korjannut kaiken, mihin pystyn tavallaan itse vaikuttamaan. Meillä ei kukaan harrasta, minä käyn kerran viikossa jossain jumpassa. Nyt en ole kahteen viikkoon jaksanut sitäkään. Ei vaan pysty. Mutta minähän jaksan ja olen reipas. Puhdasta on päällä, koti aivan retuperällä (kaikki energia menee pärjäämiseen eli ruuanlaittoon ja aikataulutukseen), mutta jostain mä kaivan sen viimoisen voiman rippeen ja siivoan kämpänkin putsplank. Ettei kukaan vaan ehdi (edes omasta perheestä) sanoa poikkipuolista mun kodinhoidosta.

    Mitäköhän helvettiä mä kuvittelen tällä uhriutumisella saavuttavani. Kohta on nelikymppiset. Kai se mulle selviää sitten isona, miksi mä käyttäydyn ja toimin näin. Vaikka tiedän, että tää on ihan perseellään. Mut hei, ollaas taas reippaita 😀

  7. Voi miten tuttua!! Tästä samasta reippaan tytön syndroomasta olen yrittänyt pyristellä minäkin irti.. Mutta on se todella vaikeaa.. Aina huono omatunto sitten kun yrittää ajatella itseään ja omaa jaksamista.. Muistan kun pyysin nyt lasten päiväkodissakin että älkää kutsuko lapsia reippaiksi.. Siihen latautuu niin paljon odotuksia.. Pienestä pitäen sitä viljellään ja varsinkin ne tunnolliset tytöt puristetaan yhä ahtaampaan kiltin, helpon ja näkymättömän tytön muottiin..

  8. Tää on useiden naisten ongelma (en haluaisi yleistää, mutta tää on mun kokemukseni…), varsinkin lapsiperheissä. Pärjätään ja ollaan reippaita, koska niin pitää olla. Koti siisti, itsetehtyä ruokaa, harrastaa, tehdä PALJON töitä, kasvattaa lapset mahdollisimman oikein, tukea puolisoa, sisustaa kivasti… Ja kaikki tehdään hammasta purren. Kaameessa oravanpyörässä minuuttiaikataululla. Ei mulla mitään fakta ole lataa pöytään, mut väitän, että miehet harvemmin alkaa uhriutumaan reippauden nimissä. Ne lataa kaiken siihen, mitä ne haluaa elämässä. Useimmat mun tuntemani. Tottakai on naisiakin, jotka ei reippaile. Kuten minä. Pääsääntöisesti. Mulla on ollut pienen pieni hetki elämässä, jolloin mä tein sen virheen, että hoidin hammasta purren tietyt asiat elämässäni täydellisesti, koska mukamas jossakin säännöissä on niin sanottu. Mut tajusin tosin nopeesti, et ei hemmetti, täähän on syvältä. Ja täs menee oma elämä ohi. Joten, lopetin sen. Aloin toimimaan elämässäni itsekkäästi just niin kuin haluan, siinä tahdissa kuin haluan ja panostan vain mulle tärkeisiin asioihin siinä järjestyksessä kuin haluan. On paljon kevyempää ja tuloksellisempaa elämää. Suosittelen kaikille. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka lopettaa suorittamisen ja alkaa nauttimaan elämästä. Siinä voi oikeasti saavuttaakin jotain muutakin kuin kunnolliset lapset ja puhtaan kodin. Eikä kukaan ole ojentamassa kruunua kaikesta suorittamisesta, se tarve on vain omassa päässä.

  9. Ihana postaus. Ihana, kurkkuakuristava ja ihana.

  10. Hui! Kuulostipa tutulta. http://sukkulallajaneulalla.blogspot.fi/2016/09/akkipysays.html?m=1
    Voimia meille olla välillä vähemmän reippaita ja enemmän itsekkäitä!

  11. Niin tuttua ja niin totta. Mun syksyn (tai elämän) projekti on opetella sanomaan: ”Ei haittaa.” Niin itselleni kuin lapsille.

  12. Aivan ihanasti kirjoitettu, osui ja upposi <3

  13. Käsi pystyssä täällä! Lopulta tuli uupumus ja ahdistus ja vasta pohjakosketus auttoi karsimaan isosti reippaan tytön roolia koko elämästä. Harjoittelua vaatii vieläkin ihan joka päivä, ettei olisi ihan niin reipas. Olen myös huomannut, että kaikki eivät pidä siitä, että reipas lakkaa olemasta aina niin kovin ahkera, itsenäinen, avulias ja reipas…

  14. Pakkaska says: Vastaa

    Ja minkähän takia minäkin toista kertaa naimisissa oleva ja monin kertainen isoäiti otan vielä suorituspaineita onko huusholli kunnossa,kaikki tiptop mutta toisaalta vähät välitän rakkaista lapsenlapsista ja annan mennä,olen pikkuhiljaa oppinut nauttimaan metsälenkeistä koiruuksien kanssa,intohimoksi muodostuneista uistimen heitto reissuista ja olemisesta ihan hiljaa saunan portailla aamukahvin kanssa ja olla vaan Minä itse,se on kyllä vienyt aikaa enkä ole vieläkään ihan päässyt irti reippaasta tytöstä mutta kyllä se tästä ja olen ainakin pikkuhiljaa sinut itseni kanssa.

  15. […] olen itse perheen toinen lapsi. Olin se verrattaen kiltti ja reipas tyttö, joka pääsi suksimaan kätevästi isoveljensä tasoittamalla tiellä. Monet säännöt ja […]

Vastaa