Sisarukset

Me oltiin mun isoveljen kanssa nuorempina ihan jäätäviä tappelupukareita. Riideltiin alituiseen, eikä aina pelkästään verbaalisesti, vaan useasti myös ihan käsirysyn kera. Pahimmat yhteenotot päättyivät veitsellä viilleltyihin hevosjulisteisiin (isoveikan tekosia) ja revittyihin flanellipaitoihin (mun kosto julisteista).

Ajalla on kuitenkin taipumuksena kullata muistot. Kun omat muksut alkoivat päästä tuohon ”pahainen kakara”-ikään, olin ihan pöyristynyt, kuinka paljon ja koko ajan noi voi toistensa kimpussa olla. Se mäkättämisen, huutamisen, potkimisen, raapimisen ja yleisen sisarusdissauksen määrä on aivan käsittämätön. Välillä tekisi mieli pistää koko sakki nippuun ja potkaista kuuhun. Ja sit joskus ne yllättää.

Eilen mua alkoi hiukan jännittää. Tänä aamuna meillä alkaisi arki ihan toden teolla, kun myös perheen isä palasi lomilta töihin. Mikä tarkoitti siis sitä, että kiharapään olisi suoriuduttava kouluun omin neuvoin. Tottakai isosiskon koulu alkaisi aiemmin ja isoveljen myöhemmin, joten saattoapua ei saisi heiltäkään. Oppivathan nuo kulkemaan, mutta jostain syystä tämän viimeisen kohdalla vaan jännittää enemmän.

Illalla, parikymmentä minuuttia nukkumaanmenon jälkeen, yläkerran portaita tallusti varovaisesti pieni hahmo. 9-vuotiaalle isoveljelle ei tullut uni.

”Äiti… kun mua jäi mietityttämään… että miten pikkusisko osaa huomenna yksin kouluun. Kun siinä on niitä suojateitäkin monta… eikä se oo ennen menny yksin…”

Pikkuisen pojan huoli oli niin valtava, että tuli itkukin. Vaikka omaakin sydäntä hiukan kylmi, koitettiin lohdutella poikaa, että sisko kyllä pärjää. Paijattiin ja vakuuteltiin. Lopulta pätkä päätti asettaa herätyksen aikaisemmaksi, jotta ehtisi aamulla jutella vielä siskonsa kanssa ennen kuin tämä lähtisi kouluun.

Aamulla tämä kaksikko heräsi jo ennen kummankaan herätyksen soittoa. Isoveli oli myös tehnyt yön aikana päätöksen.

”Mä lähden saattamaan siskon jäähallille asti, ku sit ei oo enää suojateitä. Sit mä tuun takas kotiin ja lähden sit kouluun kymmeneksi. Ja me päästään samaan aikaan. Sovittiin jo paikka, missä nähdään, ni mä tuun sen kaa sit samaa matkaa kotiin.”

piiut

Menin vähän sanattomaksi. Kuinka epäitsekäs, huolehtivainen ja hieno ajatus noin pieneltä pojalta. Ehkä myös yksi hienoimpia, yksittäisiä äitiyden hetkiä tähän asti. Vaikka ne välillä työntää toistensa päitä patteriin, on ne toisilleen maailman tärkeimpiä. Tällaiset spontaanit, pienet rakkaudenosoitukset on ehkä hienointa, mitä sisarukset voivat toisilleen antaa.

Arvatkaa, itkettikö taas?

-Päivi

Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

29 Replies to “Sisarukset”

  1. Carolina says: Vastaa

    Kaikilla muilla mun lapsuudessa oli isoveli mutta mulla ei. Valehtelin tarhassa uudelle tytölle että mulla on isoveli ja kun tyttö tuli meille kotiin sanoin veljen olevan juuri vessassa ja juttelin oven läpi veljelle .Seuraavana päivänä tyttö kertoi asiasta hieman epäuskoisena tarhan tädeille ja minä jäin valheesta kiinni. Minun mielikuvissani isoveli oli juuri tuollainen -pikkusiskon suojelija.

    1. Aaaaw, ihana tarina. ❤ Mulla on just tollanen kokemus isoveljestä. Vaikka tapeltiin ku heikkopäiset, se ryntäsi kyllä aina tosipaikan tullen mua puolustamaan. ❤

  2. Ihana <3 Ja mullehan tuli itku jo tän lukemisesta..

    1. Kyllä muakin hiukan itketti… <3

  3. Mullekin tuli itku!
    Että kerro vaan terveisiä sille pojalle: täti-ihmiset vallan liikuttuu moisesta ajattelevaisuudesta!

    1. Mä kerron. Ihanaa joskus itkeä liikutuksesta, eikä raivosta. 😀

  4. Itku! <3 ihana poika!!! <3

  5. On ne ihania!
    Mullaki tuli itku.

    1. No niin ne kyllä osaa olla. <3

  6. Carolina says: Vastaa

    Mä mielikuvittelin et pihal vois sit uhkailla et isoveli tulee ja antaa köniin. Ei kyl ne tuntemani veljet sellasia olleet 😀

    1. Mutta toi oli osittain tottakin. Vaikkei nyt köniin antanu, ni ainakin henkinen tuki oli aina. 😀

  7. Täälläkin pillitetään :,).

    Hieman ehkä arjen alkuväsymys painaa… mut sisarukset on ihan parasta! Itse isossa perheessä kasvaneena haluaisi ”tarjota” omille lapsille samanlaisen lapsuuden. Ja onhan noita kuitenkin jo kolme tässä pyörimässä (ja tappelemassa) :).

    Mukavaa syksyä! Ja edelleen kiitos ihanasta blogista!

    1. Nää on ihania hetkiä, kun tajuaa kuinka paljon ne toisistaan oikeesti tykkää, vaikka aina ovat tukkanuottasilla. <3
      Kiitos ihanista sanoista! Kivaa syksyä! <3

  8. Voi niitä. Vesissä silmin postaustasi. Niin totta. Aina toistensa kimpussa ja meno on raakaa, mutta tosi paikan tullen puolustavat toisiaan henkeen ja vereen, huolehtivat toisistansa. Meilläkin ensimmäisen erän hedelmät jo isoja, tytär ja poika. Tappelupukareista on kasvanut toisilleen todella tärkeät ihmiset. Pikkuveikat siinä pahimmassa kähinä -vaiheessa. Pitää vaan jaksaa odottaa…

    1. Meillä on kans isoveljen kans käyny just noin. Ei me enää isompina tapeltu, mutta kaipa tuo ihan luonnollista on kun muksuna tiiviisti ollaan toistensa iholla koko ajan. 🙂

  9. Oi miten ihana ja ajattelevainen isoveli <3

    1. No niin on kyllä. Oon vieläkin ihan äimissäni. <3

  10. Voi niisk. Toinen huolissaan rakkaasta riitapukarista. Ihana, empaattinen pieni mies. Esikoisen ollessa eskarissa, heitä oli pyydetty puhumaan jostain itselleen tärkeästä asiasta. Isoveli oli sitten puhunut pikkuveljestään (silloin 1,5 v.), jonka luulin olevan lähinnä olevan pakollinen rasite samassa huushollissa. Kyynelsilmin tuli hoitaja tätä sitten kertomaan, että kauniisti hän veljestään kertoi. Onneksi mahtuu näitä pieniä onnenhetkiä matkan varrelle, niin jaksetaan painaa taas.

    Onnellista arkea!

    1. Voi, mikä ihana tilanne! Ja kuinka ylpeä noina hetkinä voikaan olla. <3
      Onnellista arkea sinnekin!

  11. Kastanja says: Vastaa

    Ja nyt noi meirän mukulat kattoo mikä sen tuli… eli joo, parutat muakin 😉

  12. Muakin itkettää!

    1. Meillä on tällanen kollektiivinen itkuiitojen kerho nyt. <3

  13. Ihana isoveikka <3 ja hei olalle taputus teille vanhemmille! Miettikää kuinka hienoa kasvatustyötä 🙂

  14. Kirsi Tampereelta says: Vastaa

    Joo sama sarja jatkuu… Itku tuli multakin. Ihanat sisarukset <3

  15. Kyyneleet sumensi näön kun luin tätä ja en voi kun toivoa että omatkin pojat kasvavat yhtä huoltapitäviksi.

    Pienenä toivoin itselleni aina isoveljeä. Kun äiti tuli raskaaksi, toivoin kovasti että masussa olisi ollut minulle isoveli vaan kun ei.. pikkusisko tuli 🙂

  16. Voi rakkaus <3 Kyyneleet valuu täälläkin.

Vastaa