Ystäväni alakulo

Ei saa jarruttaa. 

Menen kovaa, pidän yllä vauhtia, jotta en vain ehdi pysähtyä. Painan kaasua, kun pitäisi jo ymmärtää hellittää. Haalin maat ja taivaat. Kauhon lautaselleni tehtäviä, jotka eivät siihen kuulu. Puutun, pidän kiinni, roikun.

Antakaa minun tehdä. Pitäkää minut mukana. Älkää päästäkö minua tyhjään.

En uskalla kokea tyhjää.

Olen koko ikäni kamppaillut alakuloisuutta vastaan. Painanut poskeeni hymykuopan ennen kuin silmien takana polttava kyynel on päässyt sotkemaan meikkejä ja määrittämään minua. Vääntänyt pieruvitsin silloin, kun on tuntunut ettei minulla ole maailmassa yhtään ihmistä. Vaivannut pullataikinaa, kun on tuntunut, etten kestä omia ajatuksiani. Tarttunut toimeen, jotta en ehtisi kysyä itseltäni, mitä kuuluu.

Kaiken tekemisen takana on kuitenkin aina piillyt alakulo. Se häilyy kaiken arkisen takana tietynlaisena toivottomuutena, valmiina astumaan parrasvaloihin. Kuplivan ilon jälkeen se muistuttaa olemassaolostaan, öisin se pyörii kanssani ahdistuksesta nihkeissä lakanoissa. Se muistuttaa minua haalimaan lisää, etten joutuisi sitä kohtaamaan.

Kun jonain aamuna kaihtimen takana näkyykin värien sijaan vain harmaata, muistutan itseäni, etten ole masentunut. Olen vain allapäin. Tämä on sitä suomalaista melankoliaa, henkistä vilua ja nälkää. Ei vaan saa jäädä tuleen makaamaan.

Vuosien varrella alakulosta on tullut osa minua. Ihan kuin sormista, hiuksista tai ylisuurista pottuvarpaista. Tunnen sen tavat, tiedän jo, että se vain poikkeaa. Uskallan lähteä sen mukaan pinnan alle valssiin päiväksi, kunhan pyristelen irti seuraavana. Voin jo haastaa ajatukseni ja kysyä, miksi juuri nyt. Voin neuvoa sitä siirtymään syrjään. Ja se siirtyy. Aina jossain vaiheessa, se siirtyy.

Se on koko ajan läsnä, mutta hallittavissa. Olen päättänyt niin.

Kun alakulo nappasi kraivelista vähän turhan napakasti alkuvuonna, uskalsin ensimmäistä kertaa puhua siitä ääneen. Tuolla vaalealla sohvalla kirkastui moni asia. Sekin, että mulla on ihan hirmuisen hyvä elämä. Rakastavia ihmisiä ympärillä, ja työ, joka on mulle paljon enemmän kuin vain työ. Mutta siellä kirkastuivat myös käyttäytymis- ja ajatusmallien alkulähteet. Se miksi olen itselleni niin ankara ja sekin, kenen kirjoittama se seuraamani “elämän ohjekirja” on. Mutta ennen kaikkea se, että siitä ei tarvitse pitää kiinni, eikä olla minuudestaan tilivelvollinen muille kuin itselleen.

Myös se kävi selväksi, että alakulo on tyyppi, joka on tullut jäädäkseen. Kaveri, joka voi olla pitkään ottamatta yhteyttä, kunnes käy taas päälle kuin yleinen syyttäjä. Sen kanssa voi, ja pitää, oppia elämään, sitä voi kontrolloida.

Päätin, että alakulo on ystävä. Se, joka pitää mut visusti kiinni maankamaralla. Ja se on ihan hyvä niin.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

8 Replies to “Ystäväni alakulo”

  1. Kovin tuttua.
    Alakulo on kai sukua sille epävarmuudelle, joka minussa asuu myös.
    Perusasioiden äärelle jarruttamisessa on aina rajua, mutta lopulta juuri sitä, mitä sieluni kaipaa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Mä luulen myös, että sukua ovat. Sieltä samasta ämpäristä ammentavat.
      Joskus on vaan pakko käydä vähän syvissä vesissä. Sit se pinnalle räpiköinti tuntuu taas paljon paremmalta.

  2. Mua usein “pelottaa”, että luetko mun ajatuksia, näetkö mun sisimpään tai muuten vaan päänsisus on samaa. Ja että asuuko mun teinit teillä 😉

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Ihana kuulla! <3 Että joku kokee noin suurta samaistumista. Kiitos.

  3. Akustiina says: Vastaa

    AI sou fiil ja, kööl! <3

  4. Ksantippa says: Vastaa

    Se on vähän pelottavakin se alakulo kun tulee. Pelottaa jos se jää päälle ja että vastuu mun elämästä on just mulla ja entä jos en pysty hallitsemaan sitä… Sunnuntait on pahoja; silloin se tulee helposti.
    Mä juoksen sen kanssa vain töissä; teen hurjana ja hyräilen tai olen hiljaisempi. Tykkään työstäni tosi paljon. Kotona en juokse vaan käperryn, mieluiten nukkuisin ja pitäisin verhoja kiinni.
    Masennuksen/masennusta olen kokenut ja ehkä tuo alakulo nostaa mulle pintaan sitä uusiutumisen pelkoa.
    Loistava oli sun kirjoitus!

  5. Täälläkin tanssitaan alakulon kanssa, mutta mä olen kanssa päättänyt että tämä ei ole mikään häävalssi, enemmänkin jokin parinvaihtotanssi. Välillä se lähtee tanssimaan jonkun muun kanssa mutta palaa sitten kuitenkin takasin. Pitää vaan osata askeleet niin pystyy tanssimaan oikein sen hetken kun alakuloisuus on parina, pääsee sitten iloisempien ja mukavempien tanssiparien luo.

  6. […] järkeä ja malttia, mutta edelleen tunne on se, joka minua ensisijaisesti vie. Olen kirjoittanut alakulosta, siitä, kuinka se ilmaantuu elämääni aina tasaisin väliajoin ja siitä, että mieleni […]

Vastaa