Viisihenkisen perheen tavallista arkea. Yksi kuva viikossa, yhden vuoden ajan. Haaste Lähiömutsilta bongattu.
Reilu vuosi sitten päätin osallistua arkikuvahaasteeseen. Itselleni tyypillisesti ihan vaan keskellä maaliskuuta, koska huvitti. Olin juuri valmistunut ja kieltäytynyt vakiduunista, koska halusin kokeilla siipiäni päätoimisena sisällöntuottajana. Jännitti, millaiselta arkikuvavuosi tulisi näyttämään.
Jos jotain, vuosi osoitti ainakin, etten kuvaa enää oikeastaan ollenkaan muuten vaan. Kamera on ennen kaikkea työväline, joka ikuistaa potretit ja tapahtumat lehden sivuille. Minua vielä vähemmän meillä kuvaavat muut, se on nähtävissä siitä, etten itse esiinny kuin muutamassa arkikuvassa. Olisin halunnut arkikuvien olevan monista napsituista fotoista valitut parhaat palat, mutta käytännössä tallensin arkisen hetken muistaessani. Ja tässä loppuvaiheessa muisti ei pelannut edes ihan viikoittain, kuten lienette huomanneet.
Joinain hetkinä koko haaste vitutti. Tuntui, että olette nähneet ihan varmasti jo kaiken. Yksikin kuva tiskeistä, pyykeistä tai töistä olisi ollut liikaa, mutta toisaalta, sitähän se arki hemmetti vieköön vaan on. Omalla tavallaan tämä haaste myös näytti tuon peruselämän pienen piirin. Töitä, kotihommia ja koripalloa. Siinä se meidän elon pyhä kolminaisuus on, myös arkikuvahaasteen perusteella.
Tavallaan haaste olis ollut mulle itselleni kaikkein mielenkiintoisin, jos olisin kuvannut viikoittain nimenomaan töitäni, tai itseäni joka viikko kulloistenkin töiden äärellä. Suurin osa vuodesta meni ihan selkeästi käytännön opettelussa ja rutiinin muodostamisessa. Veivasin laskutuspalvelun, YELin ja vakuutusten ristipaineessa, kunnes melkeinpä tasan vuoden aloittamiseni jälkeen lopulta perustin yrityksen. Inhoan edelleen numeroita ja kaikenmaailman paperinpyöritystä, mutta onneksi on kirjanpitäjä. Eiköhän tää tästä.
Kertaakaan vuoden aikana en ole päätöstäni katunut. En usko, että istuisin tässä viimeisessä arkikuvassa kirjoittamassa nimmaria keskiviikkona ilmestyneeseen kirjaan, jos olisin tehnyt toisen ratkaisun. Ja vaikka vuosi on ollut älyttömän raskas, enkä ole vielä osannut piirtää jaksamiseni rajoja, on se ollut myös täynnä huimia kokemuksia, kohtaamisia, onnistumisia ja täyttyneitä haaveita.
Vaikka blogin osalta haaste päättyy tähän, yritän muistaa kuvata seuraavaa vuotta myös, ihan vaan itseäni varten. Ja toivottavasti vuoden kuluttua voin katsoa taaksepäin ja huomata, että olen muistanut pitää huolta myös itsestäni.
Koko arkikuvavuoden voi käydä katsomassa täältä. Kiitos, kun olet pysynyt mukana!
Ja tuosta kirjasta, josta jo sataan kertaan olen vihjannut, kerron enemmän ensi viikolla. Luvassa myös arvonta! Joten pysykäähän kanavalla. Ja syäkää ny mämmiä!
-Päivi
Ootpas bisnesnaisen näkönen täsä! ?
Joo, kato ei oo tukka pörröllään, kun kävin ihan aikuisten malliin kampaajalla. 😀
No ei lukijalle ainakaan tullut vuoden aikan sellaista oloa, että taasko niitä pyykkejä, tiskejä tai koripalloa.
On ihan mukavaa vaihteeksi katsellessa toisten tiskejä, eikä aina vaan omia 😀
No jes, hyvä niin! Ja onhan tää ihan hauska näin jälkikäteen katsoa, että mitenkäs kaikki menikään. 🙂