Se alkaa jo matkalla. Jokainen ihokarva sojottaa kattoon, kun padilla pyörii dokumentti Lauri Markkasesta ja NBA-komissaari Adam Silver kuuluttaa hänen nimensä seitsemäntenä kaikkien aikojan kovimman korisliigan varaustilaisuudessa. Repussa on Suomen lippu, kaulahuivi ja pelipaita. Jännitys tuntuu sormenpäissä ja kihelmöi ilmassa. Ollaan matkassa kaksin, minä ja poika.
Kenellekään meidän perheen touhuja tai blogia seuranneelle tuskin tulee yllätyksenä, että koris on meille kova juttu. Meillä pelataan, kannustetaan, tuomaroidaan ja tanssitaan erätauoilla. Pelin nopea tempo ja yllättävät käänteet pitävät homman mielenkiintoisena ja mielekkäänä. Lajin parissa olen kokenut ehkä elämäni parhaita ja ikimuistoisimpia elämyksiä. UU:n Suomen mestaruus -92, oman pojan viime hetken ratkaisukori junnuturnauksessa, maajoukkueen voitto Ukrainasta Bilbaon MM-kisoissa 2014. Tunneskaalani on käynyt ääripäissään useimmin juuri koripallon parissa.
Välillä tätä mun höyryämistä kummastellaan ja sille vähän naureskellaankin. Eikö äiti-ihmisellä nyt muutakin tekemistä ole? No tottakai on. Mutta mun arvoissa koris kaikissa muodoissaan nousee korkealle. Sen yhteisöllisyys ja sen tuottamat tunne-elämykset. Jos tiedossa on jännä junnumatsi, jätän ihan mielelläni pyykinpesun seuraavaan päivään. Koska – no, mitä sitten?
Sunnuntaina lähdettiin siis pojan kanssa kaksin kisareissulle. Mentiin junalla, syötiin eväitä, palloteltiin fan zonella ja ulvottiin Susijengille ihan käsittämättömässä Puola-pelissä, jossa eräskin Markkanen nosti Suomen melko varmasta tappiosta takaisin matsiin ja lopulta voittoon. Ajettiin muina herraskaisina vähän taksilla. Yövyttiin hotellissa ja törmättiin kaupungilla pariin Ranskan maajoukkuepelaajaankin.
Sen lisäksi, että reissu oli meille molemmille tärkeä, koska tykätään koripallosta, se oli myös parasta kahdenkeskistä aikaa. Tietty juteltiin paljon koriksesta, mutta myös pelleiltiin, piereskeltiin ja naurettiin. Oli kuulemma koko vuoden paras päivä. Allekirjoitan väitteen myös itse.
Lyhyestä retkestä jäi jotenkin erityisen hyvä mieli. Mä olen melko varma, että pätkällekin elämys oli jotain, mitä hän ei unohda koskaan. Kun “kuudes pelaaja”, eli 12 000 katsojaa pomppaa yhtä aikaa hallissa kiljuen penkeistään, on se jo itsessään jotain niin ainutlaatuista, ettei ihan joka viikko tule vastaan.
Koska meille koripallo on paljon muutakin kuin itse peli. Ja uskon, että monta muutakin lajia intohimoisesti seuraavat voivat allekirjoittaa saman. Se on joukkoon kuulumista, yhteishengen luomista, valtavia tunne-elämyksiä ja ainutkertaisia kokemuksia. Se on tätä kaikkea, kun maajoukkue pelaa, mutta antaa pienemmissä puitteissa samanlaista hengen ravintoa myös silloin, kun se oman kylän joukkue painii kentällä.
Siksi myös omalla tavallaan harmittaa niiden puolesta, jotka sitkeästi haluavat monesti urheilukisojen aikaan ilmoittaa, että en seuraa, eikä kiinnosta. Ei toki missään nimessä tarvitsekaan. Mutta suosittelen joskus kokeilemaan. Lajiin kuin lajiin pääsee kyllä hetken seurattuaan tarpeeksi jyvälle. Ja voin melkein vakuuttaa, että hurmos pieksee torstai-illan Emmerdale-jakson 100-0.
-Päivi
Ihanaa! Samaa taikaa on onneksi tarttunut kotisohvallakin, jos on käynyt niin, ettei lippuja paikanpäälle ole enää saanut. Mietin itsekin, että matsin katselu yhdessä lapsen kanssa on ollut kaikkea muuta kuin passiivista tuppisuina tuijottamista. Parhaimmillaan tällaisessa telkkuhetkessäkin jaetaan tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä ja koetaan yhdessä valtavaa me-henkeä. Ihan mahtavaa!
Koripallo (kuten muuten moni muukin urheilulaji) on parhaimmillaan paikan päällä. Telkkarista en juuri urheilua jaksa seurata, mutta melkein laji kuin laji herää eloon, kun sitä pääsen livenä katsomaan.
Ja omien lasten kisatessa jännitys vasta katossa onkin, vaikkei panokset ja palkintosummat ehkä niin suuria olisikaan.