Saanko esitellä: Lyyli Margareta

Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että ensi syyskuussa teille tulee koira, olisin varmasti nauranut, että unenpa näit. Ja toki unia on nähtykin: lapset jo vuodenpäivät, minä viimeisimmät viikot. Jälkikasvun jo viime syksystä saakka kestänyt väsytystaistelu tuotti lopulta tulosta ja pieni pumpulinakki Lyyli Margareta (puolisoni toki antoi pörröpäälle kolmannenkin nimen: Pirkko Liinamaa) muutti meille viikko sitten.

Koronakeväänä lemmikkien kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti, ja pieniä karvajäseniä on moneen perheeseen tullutkin kesän ja alkusyksyn aikana. Lyylin hankintaa pohdittiin tarkkaan, vaikka päätös koirasta toki tehtiin meilläkin juuri kevään aikana. Aihe oli pyörinyt jutuissa keltaisen talon seinien sisäpuolella jo pitkään, ja jopa minä, Suomen spontaanein ihminen, suostuttelin keskustelin puolison kanssa aiheesta ennen pennun varaamista. Jos asiassa mennään ihan alkuun asti, minä kärsin jonkinasteisesta koirakuumeesta jo ennen kuin aloin odottaa esikoistamme, eli lähes parikymmentä vuotta sitten. Lämmittelin tuolloin siippaa hankkimaan pörröisen Bichon Frisen, mutta luonnollisesti kaksi viivaa raskaustestissä muutti suunnitelmia hieman.

Muutama vuosi sitten, kun lapset alkoivat olla jo isompia, palasin fiilistelemään noita valkoisia pallopäitä ja tuputin ajatusta kotona aikani. Puoliso pysyi kuitenkin jyrkkänä, ja laskettelin pilvilinnoista myös itse alas tajuttuani, että siinä hetkessä meillä ei olisi yksinkertaisesti ollut varaa uuteen perheenjäseneen. Asia jäi.

Pehmoinen, pörröinen, iloinen = Coton de tuléar

Sen verran on etenkin vanhin lapsista äitiinsä tullut, että hän on jo varsin taitava vaivihkaisessa manipuloinnissa. Toinen toistaan söpömpiä koiravideoita alkoi ilmestyä jokaisessa mahdollisessa kanavassa jo viime syksynä, määrän kasvaessa selkeästi viikko toisensa jälkeen. Tyttö kyllä huomasi, että aloin olla murtumispisteessä ja lisäsi kierroksia sitä mukaa kun kieltolauseeni pehmenivät.

Kuin huomaamatta olin liittynyt lasten kanssa yhteiseen rintamaan ja aloin pehmitellä puolisoa. Kaikki rationaaliset (ja myös todelliset) syyt siihen, miksi koiraa ei tulisi hankkia (vaiva, rahanmeno, turkinpesut, pissatukset, huoli ja harmi) lueteltuaan hänkin alkoi vähitellen pehmetä.

Valkoisten kääpiökoirien joukosta selkeästi meidän joukkueeseen parhaiten sopivaksi alkoi vähitellen erottautua monesta tuttavaperheestäkin löytyvä Coton de tuléar – seurallinen ja älykäs (vähän kö me niinkö!) ilopilleri, joka toisi iloa sekä lapsille että meille vähän isommille. Sopiva kasvattaja löytyi suht läheltä ja pääsimme seuraamaan ja jännittämään pennun tuloa ihan astutuksesta asti. Ja viime viikon maanantaina hän, pieni ja pörröinen Lyyli, haettiin kotiin, perheemme kuudenneksi jäseneksi. Ollaan kaikki aivan myytyjä! (myös se asiaan alussa nihkeämmin suhtautunut puoliso)

Miten tätä ajetaan?!

Ensimmäinen viikko on mennyt tutustuessa, ihmetellessä ja vähän valvoessakin. Touhukas pumpulipallo on nastahampaillaan kiinni tietysti kaikissa lähettyvillä liikkuvissa varpaissa, nilkoissa, lahkeissa, sormissa ja hupparin naruissa, saa iltaisin pöllöyskohtauksia ja itkeskelee öisin havahtuessaan mamman perään, mutta on myös valloittava, pehmeä, suloinen ja hassu otus, joka jakaa rakkautta kaikille, jotka sitä ovat vähänkin valmiita vastaanottamaan.

Koska tämä on meille kaikki aivan uutta, ollaan tietysti alituisesti vähän pää jäässä pennun kanssa, vaikka kasvatusoppaita on luettu ja juutupe-videoita katsottu. Etukäteen jännitin eniten paitsi sitä, saanko enää koskaan nukkua (ja mietin, että oonko ihan hullu, kun ryhdyn tähän vaikka kaikki lapset on jo heräilyvaiheen ohittaneet aikoja sitten) myös Lyylin turkin hoitamista. Coton on turkkirotu, jolle kasvaa pitkä ja puuvillamainen valkoinen turkki, joka tietysti vaatii hoitoa. Pesua, kuivausta ja harjaamista pitää harjoitella ihan pennusta lähtien viikoittain, jotta koira tottuu siihen. Kieltämättä ensimmäinen pesurumba oli aikamoinen show, josta kukaan osallinen ei kuivin tassuin selvinnyt, mutta lopulta uitetusta pikkuoliosta kuoriutui entistäkin pörröisempi valkoinen pilvi. Huh. Eiköhän sekin toistojen myötä ala sujua.

Nyt Lyyliä pitäisi alkaa totuttelemaan olemaan yksin, jotta pääsen taas normaalisti tekemään työkeikkoja muulloinkin kuin lasten päästyä koulusta. Myönnän olevani vähän kauhuissani, koska kestän tuon nappisilmän uikutusta aika huonosti ja äidyn poraamaan herkästi itsekin… Että harjoitusta kaipaa tässä vissiin itse kukin.

En vertaa koiranpentua ihmislapseen, mutta tässä pentuajassa on paljon samaa kuin vauvan kanssa sairaalasta kotiutuessa: kämppä on vähän mullin mallin, pää on väsymyksestä turta ja särkyinen ja olo yhtä aikaa täynnä rakkautta ja hellyyttä mutta myös epävarmuutta siitä, miten tämän uuden tyypin kanssa nyt kuuluu kaikki tehdä. Vaikka myönnän ajoittain saavani sellaisia “emmää osaa!” -paniikkeja, luotan kuitenkin siihen, että arki kyllä asettuu kaikin puolin uomiinsa, kun tässä hetki yhdessä ollaan ja eletään.

Niin meistä sitten tuli koiraperhe. Hassua, mutta tuntuu myös tosi oikealta.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

6 Replies to “Saanko esitellä: Lyyli Margareta”

  1. Lilliina says: Vastaa

    Miltä kasvattajalta Lyyli teille kotiutui? On aivan ihana pieni pilvipallero?

  2. nakitjamutsi says: Vastaa

    Lyyli on kyllä aivan hurmaava tapaus! Haettiin meidän coton Dimanche Coton’s -kennelistä, Paraisilta. 🙂

  3. Nimetön says: Vastaa

    Ihana!
    Meillä seuraavan koiran hankintaa jarruttaa vain ja ainoastaan juurikin raha. Mutta pikku hiljaa säästellen…

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Voi, ymmärrän tosi hyvin! Pelkkä hankintahinta on jo suuri summa, saati sitten kaikki se muu, mitä lemmikki vie. Toivottavasti teillekin rekku kotiutuu pian. <3

  4. Sydän sulaa näihin pentukuviin. Meidän coton on jo papparainen, täytti 12v. heinäkuussa. Mutta siis minähän vollotin pennun kotiin tultua, etten osaa sen kanssa mitään ja että varmasti hän vihaa mua 😀 Miehellä oli silloin naurussa pitelemistä, oikein äiti-hormonit hyrräsi 😀 😀

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hei emmää kestä, ku mulla vähän sama! Oon saanut jo pari sellasta porukohtausta, että nyt mä sitten jo pilasin sen ja se ei koskaan anna mulle anteeksi, koska jätin sen tonne ja mitä vielä… Ei oo niin heleppoo, ku luulis, selvästikään tää pentumammailukaan. 😀

Vastaa