Arkikuva 36/52

arkikuva_yhdessa

Viisihenkisen perheen tavallista arkea. Yksi kuva viikossa, yhden vuoden ajan. Haaste Lähiömutsilta bongattu. 

No kun se viime viikko sitten meni kaikilta, myös bloggaamisen osalta, munilleen, niin palataan tähän arkikuva-kantaan kuitenkin nyt, kuvalla nro 36.

Mä toisinaan kärsin ihan todella siitä, kuinka vähän yhteistä aikaa meillä perheenä ehtii olemaan. Illat, ja myös viikonloput, todella täyttyvät harrastuksista ja vaikka paljon ollaan muksujen mukana, ei sellaista ihan vaan yhdessä kotona olemista ole juuri koskaan. Jos viikonloppuisin ei joku osa perheestä ole turnausmatkalla, on mulla hyvin todennäköisesti töitä.

Erityisesti sen takia olenkin niin onnellinen, kun voin tehdä töitä myös kotoa. Läheskään joka päivä en ole kotona muksujen päästessä koulusta, mutta niinä päivinä kun olen, nautin tilanteesta täysin siemauksin. Teen toki töitä, mutta parhaina päivinä saan työkaverin läksyjen teon ajaksi jostain mukelosta. Molemmat keskittyy omiin hommiinsa, mutta ollaan kuitenkin lähekkäin. Nämä on mulle, ja uskoisin että lapsillekin, tärkeitä hetkiä.

Rakastan sitä, kun hiljaisessa talossa kuuluu ainoastaan näppiksen nakutus ja tylpän lyijykynän kahina ruutuvihkoa vasten. Joskus läksyurakan jälkeen kaivan lompakostani muutaman kolikon ja lähetän jonkun muksuista lähileipomoon hakemaan iltapäiväpullat. Porukalla sitten natustellaan korvapuustejamme, ennen kuin kaikki taas hajaantuvat kavereidensa ja harrastustensa pariin.

Se napanuora on oikeasti paljon lyhyempi kuin vielä muutama vuosi sitten ajatteli. Nyt ne on jo kaikki aika itsenäisiä ja niillä on omat menonsa ja juttunsa. Niille tulee sydänsuruja ja muita murheita, vanhemmille aivan liian aikaisin ja yllättäen. Mutta ne on taas niitä opin paikkoja. Vaikka itsensä tuntee lapsen surun kohdalla täysin voimattomaksi, olen kuitenkin tosi iloinen, että vanhinkin pitää mua ainakin vielä sellaisena turvasatamana, jolle pahan olon voi kertoa ja jonka kainalossa voi itkeä, kun itkettää.

Onneksi surujen lisäksi tulee paljon iloja ja uusia yhteisiä juttujakin. Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, kuinka paljon voin odottaa äiti-tytär -aikaa Gilmoren tyttöjen parissa. Ehkä parasta arjen keskellä juuri nyt.

Tää äitiyshomma on onneksi venyvää kuin kuminauha. Sitä vaan sopeutuu vallitseviin tilanteisiin, koska ei oikein ole muita vaihtoehtoja.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

3 Replies to “Arkikuva 36/52”

  1. Ymmärrän sua. Kun iltaisin kävellään miehen ja koiran kanssa omakotialueella, ollaan ihmetelty sitä, kun talot on pimeinä ja vailla elämää: Ai niin ne on harrastuksissa. Ollaan itse koettu sama vanhemman pojan 19v. kanssa, joka on harrastanut urheilua tähän päivään asti ja viimeiset vuodet SM tasolla. Ollaan kuljettu se matka mukana ja tiedät mitä siihen kuuluu; lukemattomia turnauksia, pelimatkoja, treenejä, buffetteja…On ollut tavallaan helpotus, kun pikkuveli 11v. ei ole halunnut mitään harrastusta, vaikka monet joukkuelajit on kokeiltu. Tänä päivänä et voit harrastaa urheilua ellei treenejä ole liian monta kertaa viikossa. Se käy liian rasittavaksi useimmille perheille, koska pitäisi olla sitä muutakin elämää! Meillä vanhemmalle hankittiin myös mopoauto treenimatkoja helpottamaan. Siinä se vasta kallis sijoitus olikin…Tsemppiä teille arjen pyöritykseen!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Juuri tuo. Ja vaikka mekin ollaan oikeasti aika aktiivisestikin mukana ja ihan omasta tahdostamme, kyllä välillä vaan väsähtää. Joskus on silti pakko saada vaan olla, muuten ei jaksa. Kiitos tsempistä!

  2. […] tossa jo eilen ehdin märistä, ainakin meidän perheen arki on useimmiten kamalaa juoksemista ja aikataulutettua […]

Vastaa käyttäjälle Aalloilla siis – Nakit ja Mutsi Peruuta vastaus