Irrallinen kunnes kotona

En tällä kertaa kauheasti hehkutellut vuosittaiseen blogigaalaan lähtöä. Olin kovin otettu ehdokkuudestani vuoden viihdyttävimmäksi, mutta samaan aikaan ehdokasasettelusta tiesin, etten tällä kertaa yltäisi kovin korkealle. Gaalassa voitonjuhlia viettivätkin odotetusti tubetähdet. Miljoona kuihtunutta ruuhkavuositulppaania ja pusuja kuitenkin teille kaikille äänestäneille! Olette ehdottomasti skenen parhaat lukijat.

Mutta ei tämä tosin ollut varsinaisesti syy, miksen gaalahehkutellut. En vaan (taas) oikein ehtinyt. Päätin olla hankkimatta uutta asua, kun vanhoillakin pärjää, ja päädyin viskomaan kassiin vaan erinäisiä mustia vaatekappaleita. Aina sieltä joku sopiva löytyy.

Lähdin kotoa myös aavistuksen närkästyneenä. Jotenkin koko perheen yleinen laamanaamaisuus ja saamattomuus olivat liikaa. Otin sellaiset nopeat ja lyhyet kierrokset torstai-iltana ja samalla muutin suunnitelmiani sen verran, että hyppäsin bussiin lauantaiaamun sijaan jo perjantaina iltapäivällä. Oli vaan pakko. Tiedättekö, kun joskus vaan on. 

Pääsin parin päivän aikana sopivasti karkuun arkiympyröitä. Vetelin tyytyväisenä pimpattuja bataattiranuja Naughtyssa ja törsäsin ravunpyrstöihin Stockalla. Join kuohuvaa, nauraa rätkätin ja lauloin karaokessa sekä Kikkaa että Raptoria. Nautin samanhenkisten ihmisten seurasta ja Helsingin suurkaupunkitunnelmasta täysin siemauksin. Oli ihanaa!

Samaan aikaan aina reissatessani muualla, mua vaivaa jonkinlainen irrallisuuden tunne. Levottomuus, joka istahtaa olalle, kun bussi jättää taakseen tutut maisemat ja hotellin ikkunasta kuuluukin hiljaisuuden sijaan raitiovaunun kolina. Vaikka yhtä aikaa rakastan vapauden ja kaikkivoipaisuuden tunnetta isoissa kaupungeissa, en tunne kuuluvani sinne.

Kun eilen, lähes neljän tunnin matkustamisen jälkeen, aavistuksen janoisena ja äärimmäisen räjähtäneenä katsoin bussin ikkunasta tuttua kotilahtea, huomasin, että harteilla tuntui kevyemmältä. Tuntui kodilta.

Parasta reissuissa on kuitenkin lasten vilpitön ilo, kun palaa kotiin. Yllättyneet huudahdukset, pienet, tiukasti rutistavat kädet ja puheripuli. ”Äiti, tuliksä nyt kotiin?”

Tulin. Tulin kotiin.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

6 Comment

  1. Onpa ihanaa, että löysin Inspiration dayn paneelikeskustelun ja Instagramin kautta blogisi. Tykkään tavastasi kirjoittaa, enkä vielä ole onnekseni törmännyt täällä itseäni vähän turhan usein ärsyttävään kiiltokuvamatskuun. Halaus sulle!

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi vitsi, kiitos Ansku! <3 Tosi kiva saada palautetta ja kiva, kun teitä kuulijoita oli paneelikeskustelussa niin paljon. Juttua olisi varmaan riittänyt pidemmäksikin aikaa.
      Ja totta, kiiltokuvaan mä en oikein kykene, täällä on vähän tällasta rouheeta ja räheetä.
      Halaus takaisin!

  2. Välillä on todellakin pakko lähteä!
    Silläkin selviää jo pitkälle, kun on kalenteriin kirjoittanut lähtöpäivän. Että sitten kun, niin sitten mä…
    …enkä muuten…

    Onneksi on välillä mahdollisuus.
    Vaikka sitten kerran vuodessa.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Todellakin! Ja onneksi sitä lähtöpäivää voi tarvittaessa myös aikaistaa, jos oikein tuntuu pahalta… 😉

  3. Päkkänä says: Vastaa

    On välillä pakko lähteä että voi taas palata. En tiedä kumpi kasvattaa enemmän, lähteminen vai palaaminen.

    En ois mä jollen ois niin monta kertaa lähtenyt. Eikä meidän perhe ois sama. Joka kerta on ollut kiva tulla takaisin. Kotiin, omien luo ❤

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Totta tosiaan, en myöskään osaa sanoa, kumpi kasvattaa enemmän, lähteminen vai palaaminen. Vai ehkä siellä muualla oleminen..? No, oli miten oli, joka kerta tuntuu hyvältä palata kotiin. Mikä on parasta, koska oli sellainenkin aika, jolloin kotiinpaluu ahdisti.
      Haleja, Päkkänä! <3

Vastaa