Keinulautailua

Joka kesä lapset matkaa jossain vaiheessa mummulaan Pohjanmaalle. Nähdään muuten aika harvoin, koska arki ja välimatka, ja meistä on ollut kivaa, että pääsevät viettämään aikaa isoäitinsä kanssa. Itse muistelen lämmöllä lapsuuteni mummulakesiä, kastetta aamuaurinkoisella mansikkapellolla ja iltauinteja tyvenellä lähilammella. Ja en toki etukäteen voi tietää, mutta saatetaan elää myös viimeisiä kesiä, kun koko kolmikko suostuu tai ylipäänsä kesätöiltään ja ripareiltaan pystyy reissuun lähtemään.

Pari tuntia sitten sullottiin putkikassivuori punaisen pikkuauton perään, rutistettiin lapsia ja vilkutettiin heipat. Jännä, miten juuri se kolmikon kyläluuta herkeää lähdön hetkellä itkemään, ja miten vanne omankin henkitorven ympärillä kuristaa.

Kun viimeksi eilen yritin etsiä rauhallista nurkkaa, ihan mitä tahansa paikkaa, jonne paeta olemaan hetken hiljaisuudessa ihan yksin, tänään hiljainen talo tuntuu hengettömältä. Ei kodilta yhtään.

Istahdettiin taas vierekkäisille sohville ja pohdittiin että mitäsnyssitte. Kuten joka vuosi. Sitä niiden pyykkikasojen äärellä huokailee kaikki arki-illat, että voi kun pääsis hetkeksi pois, sais nukkua ja olla vaan. Tilaisuuden koittaessa kuitenkin halvaantuu liikkumattomaksi paikalleen. Tuntuu, että pitäis kaikkea enemmän. Tehdä, nauttia, arvostaa. Suunnittelemattomuus tuntuu melkeinpä kallisarvoisen ajan väärinkäytöltä.

Joskus, kun ruuhkavuositrapetsilla taiteillessa tuntuu, että tasapaino pettää ihan justsillään ja koko homma räjähtää märäksi läntiksi käsiin, myönnän olleeni vähän katkera. Kateellinen niille, jotka ehtivät harrastaa rauhassa, juovat aamukahvinsa lämpimänä, eivätkä joudu heti aamulla miettimään vastausta siihen kuka on sormien päällikkö. Että hyvähän niiden on. Pitää itsestään huolta, purjehtia kahisevissa kansitakeissaan ja hammasharjalla putsata tennareitaan. Niillä oo muuta ku aikaa.

Mutta mistään hinnasta en tätä sekametelisoppaa vaihtaisi. En teinin raivokohtauksia, en vara-avainepisodeja tai viikonloppujen turnausmatkoja. En sotatannerta muistuttavia huoneita, enkä alituista muistuttelua tiskikoneen tyhjennysvuoroista.

Joka ikinen aamu mua hymyilyttää, kun vielä unenlämpimät pörröpäät hiipivät alakertaan. Joka ikinen aamu ne tulee ensimmäisenä rutistamaan ja työntävät uniset päänsä kaulan kuoppaan. Siihen, missä on juuri niiden päiden mentävä kolo, ja tuhisevat kuin silloin ihan pieninä. Joka ikinen aamu olen jokaisesta kolmesta kiitollinen. Silloinkin, kun ne heti halauksesta vetäydyttyään antavat haisevaa palautetta aamiaisen tasosta.

Koko äitiyteni ajan olen tarvinnut aikaa yksin. Koko työntäyteisen alkuvuoden olen haaveillut hetkestä, jolloin voin käpertyä olemaan tarpeeton. On niin älytöntä ja ristiriitaista, miten sen hetken koittaessa, nyt, on ihan eksyksissä.

Tosin, itseni tuntien mummoudun nyt pariksi päiväksi kirjojen kanssa sohvalle, välillä keittelen kahvit ja toisinaan pysähdyn pohtimaan maailmanmenoa. Kun muutaman päivän kuluttua saan vihdoin lomamenokkaat jalkaan, onkin jo aika körötellä hakemaan lapsia. Ja hyvä niin.

Taitaa tämä vanhemmuus olla ennen kaikkea tasapainon etsimistä. Köydenvetoa kieltämisen ja sallimisen, työn ja perheajan, vastuunkannon ja toisaalta sen opettamisen välillä. Kiinni pitämisen ja irti päästämisen reunoilla horjumista.

Semmosta arjen keinulautailua.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

10 Replies to “Keinulautailua”

  1. Totta turiset. Meillä on uusperhe, joten noita vapaita kaksin tulee pari kertaa kuussa. Auta armias jossei satu olemaan kahta turnausta, jolloin itse vapaasta huolimatta ”joutuu” kuskaamaan jotakuta mukulaa tai jotain muuta pakollista menoa! Jäädään kaksin ja takuuvarmasti saadaan lähes riita aikaan siitä ”mitäsnytsitte” 😂 Voi kun osaisi nauttia jokaisesta päivästä just sellaisena kuin se eteen aukenee. Kaksin, arkena, menojen täyttämänä tai millaisena tahansa, sillä aikansa kutakin, sanoisin. 😊

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi, niinpä! Sitä vaan jostain syystä asettaa jotain ihan turhia ja typeriä tavoitteita vaan aina. Pitäis olla niin tehokas ja aikaansaava. Mutta nyt alan kyllä jo taas tottua tähän olemiseen. Ei tää hassumpaa ole. 😀

  2. Siinä se varmaan onkin kun pitäis se tyhjä, lomamainen hetki täyttää jollakin (koska ei vaan osaa olla), mutta se suunnittelu tuntuukin jo niin paljon työltä että hyötyäkö siitä vapaasta hetkestä on? Mummoutuminen on vallan mainio ratkaisu, kannatan! 😁

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Joo, niinpä! Ja täällä kotona kökkiessä näkee vaan noi paskaset ikkunat ja pesemättömät pyykit… Kaikkein paras olis lähtee johonkin, jotta pääsis kunnolla siihen lomamoodiin. 🙂

  3. …ja joka kesä mä kommentoin tän saman: voi vitsi, kun voisin Itsekin lähettää omani lomalle jonnekin! Olis se mummola ja vaikka vain yksi yö…
    Ihan ekaksi menette ulos syömään. Vaikka aamiaisen, jos se teilläpäin on mahdollista.
    Sitten molemmat saatte valita yhden asian kotoa ja yhden kodin ulkopuolelta, jonka teette yhdessä. Vaikka sitten ikkunan pesu tai pyykin viikkaus, olohuoneen kalusteiden uudelleen sijoittaminen tai taulujen seile lyöminen. Iso tai pieni, mutta tekemätön. Ja nyssesittentehrään, yhdessä.
    Kodin ulkopuolella voi käydä yhdessä kirjastossa, pyöräilemässä, kuutamouinnilla tai mitä vain. Ja pakko on suostua, kun toinen ehdottaa. Yhdessä.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Me ollaan melkein noita kaikkia tehty, paitsi kuutamouintia. Taulujakin lyötiin äsken seinään ihan urakalla ja niin tuli hyvä, että melkein persiistä ottaa. 😀

  4. Satuelämää says: Vastaa

    Tiedän tuon ”keinulautatunteen”. Minulla perjantaina tiedossa sitä kuuluisaa ”omaa aikaa”, kun mies on kalareissulla Pohjois-Ruotsissa ja poika menee yökyläilemään…että mitä sitten tekis? Olisi hyvä aika tehdä syksyn etätehtäviä valmiiksi tai jäädä kotiin ns. möllöttämään…tai ehkä laitan vain ”aivot narikkaan”. Nämä kahden keskiset tai yksinäiset ajanjaksot ovat ihan tervetulleita aina välillä, mutta jotenkin sitä etsii itseään aina hetken aikaa…hassua ja vähän kummallista.

    P.S. Kuvista päätellen olette näköjään piipahtaneet täällä ”meillä”… 🙂

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sitä se just on, vähän kummallista. Alkuun on ihan kuutamolla, että mitäs hittoa tässä nyt kuuluu tehdä. Mutta siihenkin tottuu, yllättävän äkkiäkin, olen huomannut. 😉

      Ja juu, olet siis Raumalta? Poikettiin viime lauantaina nopealla päiväretkellä. 🙂

  5. Kirjoitat ihanasti! Pystyn samaistumaan, vaikka meidän lapset on vielä ihan pieniä ja omat hetketkin yleensä sitä myöten lyhkäsiä. Aina sitä haikailee jotain, mitä sillä hetkellä ei oo. Kunpa oppis olemaan kiitollinen siitä, mitä on just tässä ja nyt, vaikka sitten niistä kiukuista ja muista.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Sepä se. Ihminen on hassu, kun se aina haikailee sinne, missä ei juuri sillä hetkellä ole. Ollaan osattu kyllä nautiskellakin kaksinolosta ja huomenna porhalletaan hakemaan lapsukaisia jo kotiin. Alkaa olla ikävä… <3

Vastaa