Nolottaa olla minä

Onko teille koskaan käynyt niin, että olette ärsyyntyneet itseenne? Koska mulle on. Enkä tarkoita nyt niitä tasaisin väliajoin nurkan takana väijyviä ruma-tyhmä-läski -päiviä, vaan tiettyihin luonteenpiirteisiin tai omiin maneereihin kyllästymistä. Sitä, kun huomaa käyttävänsä jopa painotuksiltaan samoja lauseita omille muksuilleen, joita itse kuuli omilta vanhemmiltaan tai kiemurtelee jälkikäteen häpeästä, kun ei taaskaan osannut olla hiljaa, vaikka olisi kannattanut.

Mua on iän myötä alkanut enenevässä määrin hävettää oma olemiseni, vaikka voisi kuvitella, että asia olisi toisin päin. Ikä ja elämänkokemushan tuo varmuutta ja armollisuutta, hioo sitä pahinta rosoa pois. Ja omalla tavallaan näin onkin. Mutta samaan aikaan, kun olen opetellut tulemaan paremmin toimeen itseni kanssa, jostain ulkopuolelta tuntuu tulevan viestiä siitä, että kyllä tämän ikäisen kuuluisi olla jo vähän tasaisempi. Hiipua vähitellen taka-alalle, perääntyä seinustalle ja antaa nuoremmille (kauniimmille, hauskemmille) tilaa. Lopettaa kaahottaminen. Ja sen myötä olen huomannut, että mua nolottaa olla minä.

Mulle on ollut, kai aina, hirmuisen luontaista tuntea suuresti, ja myös näyttää tunteeni ulospäin. Nauran kovaa, kerron vitsejä äänekkäästi ja imitoin ihan liikaa ja tyhmästi kaikkea idioottimaista. Naamani vääntyy ihan tavallisen keskustelunkin keskellä tuhanteen eri variaatioon ja muistan jo aikanaan ilmaisutaidon opintoihin hakiessani opettajani kirjoittaneen suosituksiini jotain ”poikkeuksellisen vahvasta mimiikasta”. Kun ärsyynnyn jostain asiasta, vihaan seuraavassa hetkessä koko maailmaa. Liikuttuessani alan vollottaa täysin palkein heti. Lempijoukkueeni pelejä seuratessani elän mukana jokaisella solullani, kiroilen holtittomasti kuin tourette-potilas, räjähdän järjettömään onnen hekumaan voiton hetkellä ja toisaalta vaivun vahvaan vitutukseen tappion koittaessa. Rakastan niin lujaa, että kohdetta se saattaa jopa ahdistaa.

Useita kertoja olen kuullut itseäni luonnehdittavan poikkeuksellisen eleikkäänä, tai esiintymistyyliäni ja olemustani jotenkin persoonallisena. Ja tiedättekö, se nolottaa aivan helvetisti. Haluaisin kai olla jo edes jollain saralla vakavastiotettava tai vaikka ammattitaitoinenkin, enkä aina vain se reipas ja vitsikäs jäniskevennys.

Ja olen mä yrittänytkin. Mutta aina takaraivossa joku sananmuunnos muhistelee, eikä siinä auta kuin päästää se ilmoille. Sitten homma (ja pieru) karkaakin taas. Ja mua nolottaa.

”Kyllä se sit iän myötä tasottuu”, sanovat. Ja sekin tuntuu ihan paskalta. Kun oikeastaan mä en haluaisi tasoittua yhtään. Paitsi että kun olis pakko, ettei nolottais. Ja että ois uskottava. Eikä ainakaan ärsyttäis ketään. Nolointa on ajatella ärsyttävänsä omalla olemuksellaan jotakuta.

Mutta arvatkaa, mikä on kaikkein kauheinta? Kuunnella omia haastattelunauhojaan (tai katsoa jotain tällasta kuvasarjaa). Jokaisen typerän ja ylimääräisen naurunhörähdyksen kohdalla tekisi mieli lyödä itseään tuolilla naamaan. Tsiisus.

On tää muijana oleminen vaikeeta. Emmää kestä.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

12 Replies to “Nolottaa olla minä”

  1. I feel you! Vaikkakin mulla on ehkä vähä päinvastainen tilanne. Kun mua hävettää usein se, miten arka ja kömpelö mä oon sosiaalisissa tilanteissa. Tilanteessa ja jälkikäteen ajattelee, et hitto, olis pitäny sanoo näin ja noin, mutku ei vaan saanu suuta auki, kun jännitti tai muuten vaan meni jäähän. Et kaikenlaista sitä voi hävetä, mutta yritän opetella olemaan itselleni armollisempi! Ja toisaalta myös rohkeampi..

  2. Moikka!

    Pitkästä aikaa näemmä. Terveiset siispä vaan täältä arjen hullunmyllystä. Mä halusin vaan pikana tulla viestimään et luulen et tajuan tasan mitä tarkoitat, jaan saman ongelman. Eh. Voi kun osaiskin joskus vaan olla ihan rauhaksiin ja sellainen vakaan charmantti. Omat ystäväni ovat kaiketi tottuneet eläväiseen preesensiini, mutta aina en muista et kaikki eivät. Mies ei tosin vielä lähemmäs viidentoistavuodenkaan jälkeen tajua et voin ensin huutaa ja kirota ja seuraavassa lauseessa hekumoida jotain mahtavan ihanaa. Koristahan se ei suostu mun kanssa katsoa ollenkaan… Uusiin porukoihin solahtaessani mietin, et josko voisin yrittää olla vähän vähemmän minä, mut pian taas huomaan kaahottavani täysillä. Ja sit vielä hoen ääneen et hitto varmaan vihaisin itseäni jos olisin joku muu, siis niin ärsyttävä muija. Heh.

    Sylvia

  3. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Mä nolotan mua myös. Se liittyy useimmiten siihen että toimin omiin silmiin lapsekkaasti. Mietin, että ei varmaan kukaan muu aikuinen istu niin hölmösti ruoka- tai palaveripöydässä kuin mä (mutta kun jalat ei ylety lattiaan niin on luontevaa istua ryhdikkäästi risti-istunnassa) . Eikä niitten ajatukset harhalle esim. pankkivirkailijan edessä tai muussa tärkeässä paikassa ja ne sisäistää kaikissa koulutuksissa kaiken eikä naura tuhmille vitseille sen sijaan. Ja tietysti kaikki aikuiset pystyy punastelematta suhtautumaan hätkähdyttäviin tilanteisiin (jos vaikka haastatellaan yhtäkkiä lehteen tai nähdään tuttu kassajonossa) eikä ne koskaan kaiva nenää edes salaa yksinään eikä käytä legginsejä jotka on lastenosastolta. Että sillä tavalla nolottaa kun olen erilainen aikuinen.

  4. Moi! Aina löytyy omista sekä muiden tekemisistä parannettavaa, jos näin ajatellaan. Mun mielestä sun ei tarvi tuntea noloutta siitä mitä olet. Parempi on olla rehellisesti oma itsensä, kuin teeskennellä olevansa jotain muuta kun mitä on. Jatka samaa mallii 👍

  5. Miekin olen erittäin elehtiväinen ja naurettavuus-altis yksilö! Ja kyllä, nolottaa välillä niin hitokseen että! 😁 Semmonen pieni ero kylläkin, että osaan (kuulemma) peittää ärsyyntyneisyyteni ja vitutukseni sinne pelleilyn sekaan, eli kaikilla on miusta yleensä positiivinen mielikuva. Lähinnä se nolostuminen tulee siitä, kun miulla on paha tapa puhua (ja elehtiä ja väännellä naamaa) kaikkien päälle, erityisesti kun innostun liikaa. Olen joskus yrittänyt ihan tarkoituksella rajoittaa tätä sekoboltsiutta, mutta muut vaan kyseenalaisti että onko miulla kaikki kunnossa ku olen jotenkin vaisu.. Joten eteenpäin samalla tyylillä vaan vaikka nolottais, toiminpahan ainakin puskurina ujommille kun kiinnitän kaikkien huomion! 😆

  6. Hah 😁 F e e l y o u 😂 Joskus mietin, että käsilaukussa voisi olla perusjuttujen, naulojen, kattokoukkujen ja huopatassujen lisäksi olla jesaria, millä voisi tarpeentullen -melko usein- tukkia oman suunsa 😀

  7. Etenkin työelämässä olisi selvästi hyödyksi olla T a S a i S e M P i.
    Sellainen a i k u i n e n.
    Mutta kun en ole.
    Se on usein tosi noloa.

    Kotona se ei niin haittaakaan. Tulkoon itku ja nauru, kiukku ja rakkaus.

  8. Häh? Sähän oot jäätävän älykäs, osaava ja ammattitaitoinen – mikset saisi vähän turhapuroilla vastapainoksi? Mä ainakin kannatan, että jatkat ja kiihdytät halutessasi vähän vielä sitä slapstick-tahtia. Muuten käy ukilaisten palaverit sietämättömän ikäviksi!

    (No ehkei sitä tietty ihan joka päivä jaksa nukahtaa kermakakkuihin, mut sillon ku nukuttaa ja kakku on naaman edessä ni… miksei hei? Elämä nyt vaan on liian lyhyt ja kermakakut liian naurettavia niiden äärellä valvomiseen! Vai?:))

  9. Heips, tuntuu nii tutult… Just äske heiti esimiehel iha turha kommenti, MIKS ei vaa oikeest osaa ol hiljaa. Sit sitä miettii et ens kerral oon sit hiljaa ja kuitenki taas ollaa samas tilantees. Juu kyl ite miettii tälläi 4kymppisen kans et kyl pitäis ol nii paljo aikuisemp, mut jospa sitä ois sit nuorekkaamp vanhus ainaski sanoin ja teoin? Hei ÄLÄ sä vaa ”aikuistu” on nii kiva lukee sun juttui, ja nii monest asiast tulee just mielee et hei just noi itelläki o. Ihkuu syksyy ja jatketaa samaa mallii😂

  10. Päkkänä says: Vastaa

    Mä niin tykkään kun meitä on monenlaisia. Mun alalla ja siinä genressä missä minä olen yleensä porukka on tappavan tylsää ja yber asiallisia. Jopa minä vaikutan siinä porukassa olevan oikea suupalltti ja rääväsuu, vaikken sitä yleisellä mittapuulla ehkä olekaan. Tunnen siis kyllä sen tunteen, että oisko kannattanut pitää vähän soikeampaa suuta.

    Mutta ootko kuule koskaan miettinyt, että toiset saattaa katsoa sua myös niin, että ei hitsi kun määkin uskaltaisin? Että hitsi kun itsekin osaisi näyttää fiilareitaan noin avoimesti eikä olla aina paskan jäykkänä. Ne hiljemmat saattavat soimata itseään siitä etteivät taaskaan saanneet suutaan auki ja jutelleet kenenkään kanssa.

    Hurraa me kaiken kirjava kansa!

    PS: Hyvin sää vedät! Nyt vaan rinta rottingille!

  11. Heips kaikille!
    Vetäkää omalla rempseällä tyylillänne vaan ylpeesti! Kyllä täällä maailmassa on ihan tarpeeksi seipäännielleitä, tikku hanurissa hiihtäjiä!

  12. Dimantti says: Vastaa

    Sanoisin että kyllä sitä oppii itseään kontrolloimaan jos haluaa, ei toki ole hyvä kadottaa persoonallisuuttaan kokonaan mutta itseltään vaatiminen ei sulje pois sitä että ettetkö voisi olla silti yhä oma itsensä.
    Oman käytöksen muovaaminen on vain sinun itsesi rakentamista.

Vastaa