Parasta on, kun ei ole pakko sanoa mitään

Kun mää kaikkeni yritin. Vedin vitskuu, hehkuviinii ja valkosipulii. Olo oli silti edelleen lauantaiaamuna vähän puolikas, mutta lähdin siitä huolimatta tietenkin Turkuun, missä järjestettiin jo toiset vuosittaiset Varjo Awardsit.

Vieraslista oli kasvanut viime vuodelta ja koolla oli yli 20 sometyöläistä. Ihania, vallattomia, eteerisiä, hauskoja. Ihmisiä oli paikalla melkein kaikista mahdollisista genreistä, mutta yhteistä kaikille oli some. Se, että siitä on tullut yhä useammalla harrastuksesta työ, värkkäsi niitä sisältöjä sitten Ullanlinnassa, Suomenlinnassa tai Uudessakaupungissa. (linnaa meil ei kyl oo, edes nimessä)

Vaikka musta varmaan saa helposti hyvin suulaan (kuulemma hauskankin) kuvan, pohjimmiltani kammoan tällaisia tilanteita. Vaikka näissäkin bileissä oli monta entuudestaan tuttua, uusien ihmisten tapaaminen jännittää pahimmillaan ahdistukseen asti. Mietin aina etukäteen olevani muuhun porukkaan peilaten liian rääväsuinen, epätrendikäs, nolo, maalainen, lihava ja vanha. Noin muun muassa.

Kuitenkin kaiken pelon ja jännityksen yllä leijuu jokin hassu yhteisymmärrys porukan kesken. Kukaan ei ole toistaan kummempi, eikä edes kuvittele olevansa. Vaikka tämä on juuri se porukka, jonka kanssa voisi puhua kävijämääristä, trollikommenteista ja yhteistöiden hintalapusta, näissä bileissä haluttiin nimenomaan päästää karstat korkkareista ja pitää hauskaa. Tanssia päkiät kipeiksi ja nauraa epäkorrekteille jutuille. Ja niin me juuri tehtiin.

Tosin itse päädyin kanavoimaan päkiäkipuni kurkkuun ja poskionteloihin, ja nöyrryin flunssani edessä jo puoliltaöin. Hotellin valkeissa lakanoissa kerratessani some-kanavista illan kulkua ja kikatellessani hulvattomalle meiningille, tuli ihan hurjan helpottunut ja onnellinen olo. Sen lisäksi, että blogi on tuonut mulle tullessaan ammatin, verkostot ja valtavan määrän tuttavuuksia, se on antanut mun elämään myös hyviä ystäviä. Juurikin gaalan järjestelyporukkaan kuuluvat Laura, Eino, Janna ja Hanne ovat sakkia, joiden kanssa aaltopituus on alusta saakka ollut sama, läppä on lentänyt ja on ollut helppo puhua mistä vaan.

Ja sit on Nuorgamin Emmi. Nainen, jonka jaksamista, ammattitaitoa, perusteellisuutta, rohkeutta (ja haalarikroppaa) ihailen. Ihminen, jonka kanssa voidaan puhua ihan kaikesta, mutta jonka kanssa voi olla myös hiljaa, ilman minkäänlaista kiusaantuneisuuden tunnetta. Tyyppi, jonka kanssa oleminen on yksinkertaisesti luontevaa ja mutkatonta. Juuri niin kuin perheen ja parhaiden ystävien kanssa on.

Kun se aamulla könysi sanaakaan sanomatta sängystä ylös ja lähti vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa mun kanssa jo ysin junalla kohti Tamperetta, tuli jotenkin aika liikuttunut olo. Siinä me istua törötettiin junassa, sopivan välimatkan päässä toisistamme, (ja siivottiin yhdessä Emmin lattialle sössimät colat) eikä puhuttu matkan aikana juuri sanaakaan. Ei tarvinnut. Mutta silti oli niin paljon kivempi mennä yhdessä kuin yksin. Tiättekö.

Olen aika ronkeli ystävyyksien suhteen ja ehkä juuri siksi olen erityisen kiitollinen näistä huikeista ihmisistä, jotka olen näiden nettiin kirjoittelemieni pierujuttujen myötä elämääni saanut.

Kiitos, kun saan olla teidän kanssa oma itseni.

-Päivi

*kuvat Eino Nurmisto

Ja kiitos vielä gaalabileiden kuvissa vilahtaville sponsoreille, jotka mahdollistivat sekä bileet että oivallukset.

It's only fair to share...Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Pin on Pinterest

Vastaa