Miksi minä tulen aina itselleni viimeisenä?

Viime viikolla makasin ensimmäistä kertaa ikinä osteopaatin laverilla möyhennettävänä. Kallonpohjan käsittely aiheutti nautinnollista kipua ja rutiseva ranka spontaaneja naurunpyrskähdyksiä. Olin yli puoli vuotta vetkutellut ajan varaamista, kärsinyt kovista päänsäryistä, korvan lukkoisuudesta ja ajoittain jopa nielemisvaikeuksista. Käsittelyn jälkeen oli jotenkin kummallisen helppo hengittää.

Seuraavana päivänä astelin ensimmäistä kertaa koskaan sairaalalle polikliiniseen toimenpiteeseen. Vaiva, joka sekin oli vaivannut enemmän tai vähemmän jo alkukeväästä asti, äityi kesällä sen verran, että sain raahauduttua näytille lääkäriin. Löytyi jotain poistettavaa, ei kai mitään vakavaa, mutta sellaista, mitä ilman pärjää todennäköisesti kivemmin.

Siellä minä makasin ketarat kohti avaruutta ja jännitin ihan helvetisti. Ja joku istui siinä mun vierellä ja piti kädestä. Rauhoitteli. Silitti käsivarresta. Sanoi, että hyvin menee, hienosti pärjäät.

Kaikki saatiin pois, mitä piti. Tarjosivat vielä pillimehua ja keksiäkin, olin kai niin reipas.

Kotiin kävellessäni mietin, miksi se tuntuu aina vaativan kaikki voimat maailmassa, että itsensä vie hoidettavaksi. Miksi sitä kuvittelee kivun kuuluvan osaksi pakettia, jotenkin jalostavan? Ja että kukakohan niitä kuvitteellisia reippaus-pillimehuja jakelee siitä, että sinnittelee vaan, vaikka kuinka tekee kipeää?

Miksi minä tulen aina itselleni viimeisenä, miksi mun omat asiat on aina vähemmän tärkeitä?

On ehkä vähän surkuhupaisaakin ajatella, kuinka pian auto kärrätään korjaamolle, kun se alkaa nitkua ja oireilla. Tai patistettua läheisiä vastaanotolle näytille heti oireiden ilmestyttyä. Mutta itse sitä haahuilee menemään buranapäissään kuukausitolkulla. Jollain tavoin tottuukin jo siihen, että joka päivä särkee ja ajattelee, että se vaan nyt on uusi normaali. Ja kun eihän sitä niiden kallisarvoisten lääkärien aikaa pidä mennä tuhlaamaan. Mitäpä minusta, ihan hyvinhän tässä pärjäilee.

Vaan kun ei pärjäile. Eikä tarvitsekaan pärjäillä.

Äiti on aina sanonut, että kukaan ei huolehdi sinusta itsestäsi, jos sinä itse et sitä tee. Ja kuten äideillä on tapana, oikeassahan se taas oli. Ei ole mitään syytä kärvistellä ja odotella jotain jalostettua, parempaa, kärsinyttä minää, tai kärkkyä parempaa taivaspaikkaa. Itseään pitää hoitaa, jos tätä elämäksikin kutsuttua pyöritystä meinaa jaksaa. Kuulostaa aika tyhmältä kirjoitettuna, niin itsestäänselvää sen pitäis olla.

Toimikoon tää nyt muistutuksena itseni lisäksi muillekin. Sinne hammaslääkäriin, hierojalle tai terapeutille vois rimpauttaa vaikka jo heti huomenna. Helpotus pelkän soiton jälkeen voi parantaa elämänlaatua jo heti kättelyssä sellaset 79 %.

-Päivi

It's only fair to share...Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
Pin on Pinterest
Pinterest

11 Replies to “Miksi minä tulen aina itselleni viimeisenä?”

  1. Olen toisinaan suunnitellut sellaista ”huoltoviikkoa”, jolloin ottaisi töistä vapaata ja kiertäisi kerralla kaikki paikat kampaajasta gynekologiin ja hammaslääkäristä kosmetologiin. Että tulis se vuosihuolto sitten. Vaan kehtaiskohan sitä aikaakaan enää varata, kun ei ole aikoihin käynyt… sitä kohtaisi vaan taas sen nöyryyttävän kysymyksen, että milloin viimeksi kävit?
    Mutta ehkä siinä olis bisnesideaakin

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Hei mä niin tarttisin tällasen! Just valitin miehelle, että oisko mitään sellasta palvelua, mistä sais ostettua vaikka ny puoli päivää lääkäriaikaa, että vois valittaa kaikki ne pikkuvaivat kerralla, joista ei kuitenkaan viitti pelkästään lääkäriin mennä.
      Ja sit se päivän toinen puolikas vois olla tollasta hyvän olon hoitoa. Aijai!

  2. Vaan joskus on PAKKO mennä. Nimimerkki 40 astetta kuumetta ja puoliniskaa tennispallon kokoisesti turvoksissa. Imusolmuketulehdus. Onneksi menin.
    Kuumeen kanssa nyt aina pärjää mutta tuo niska alkoi jo epäilyttää. Olin melko varma että siellä on syöpä,vähintään kasvain.
    Ei ollu. Mutta kasan lääkkeitä sain silti. Ja paljon vuodelepoa. -Darkkihoo

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Oi saakeli, toi on kauheeta. Mäkin muistan vieläki viime loppusyksyn, kun sairastin sen helkkarin pitkän flunssan kuumeineen ja suostuin lääkäriin vasta kun kuume alkoi sahata ees taas. Sitten jouduinkin useamman kerran, kun ei meinannu millään hellittää.
      Voi meitä.

  3. Ton ku muistais ja osais laittaa omat tarpeet joskus muiden edelle! Jotenkin vaan “suurperheessä” omat tarpeet häviää, kun ei ehdi miettimään, mitä mulle kuuluu? Ajattelee vaan et sit ku lapset on isompia jne. Aina vaan sit ku, eikä nyt ku.
    Nim. Viikon jo pää särkeny lähes putkeen, ku niska aivan jumissa, buranaa vaan naamaan ja perskindolia niskaan.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Just toi ehtiminen. Kun kaikki tollanen “ylimääränen” on vaan lisätaakkaa ja tuo ahdistusta siitä, kun ei ehdi ja pysty, niin sitten vaan jättää menemättä ja kärsii. Vaikka hoidettuna voisi ja jaksaisi varmaan lopulta kuitenkin paljon paremmin. Voi huoh.

  4. Tampereen Mirkku says: Vastaa

    Meillä on kyllä autonkin kanssa niin, ettei ihan pikkunarinoista välitetä. Samalla linjalla itsestä huolehtiminen – ne narinat voikin olla jo aika isoja kun lähdetään huoltamaan ja sitten sekä nolottaa että harmittaa.
    Mutta kirjoititkohan jostain tämän tyyppisestä jo aiemmin (ehkä omasta ajasta tai itselle tärkeiden asioiden priorisoinnista) kun mä heti päätin että nyt alan ottaa omille harrastuksille aikaa. Tää fyysisestä voinnista huolehtiminen menis kyllä tuohon jatkoksi hyvin.

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      No, on toi meidän Ooppelikin vähän sellanen samanlainen rämä ku mäkin. Ei taida enää pelkät öljynvaihdot riittää, niinku ei meikälläkään. Hah!
      Mutta joo. Mäkin usein päätän, että nyt mää skarppaan. Aina se vaan hetken kuluttua jostain syystä sit unohtuu.

  5. Eilen seisoin pukukopissa nippu rintaliivejä sovitettavaksi. Oikeesti hävetti ne repaleiset, vanhat pukea päälle takas.
    Mietin juuri tätä samaa asiaa. Mikäs vakuutusyhtiökin mainosti aikoinaan että mistä kaikista summista koti on vakuutettu, mutta äiti, 0e.
    Kysymys kuuluukin, miksi me itse ei arvosteta itseämme niin paljoa että pidettäis itsestämme ja hyvinvoinnista huolta. Ihan kuin odottaisimme että perheen muut jäsenet antaisi luvan, arvon, tai jotain että nyt voit antaa itselles vaikka ne uudet rinulit tai kampaajan. Parhaimmillaan me ollaan sitten ihan marttyyreja kun ei ite saada mitään. Ei niin jos ei itse itselle anneta nittä adioita mitä tarvitaan tuoaksemme itsemme hyväks.
    Tärkeä aihe, kiitos kirjoituksesta❤️

    1. nakitjamutsi says: Vastaa

      Tämä. En halua nyt lähteä mihinkään äiti-isä -vertailuun sen enempää, mutta olen myös monesti miettinyt, miksi usein isien kalastus- ja muut reissut on vaan jätkien yhteistä kivaa, mutta äitien viikonloppuirtiotto herättää heti huolestuneita kysymyksiä siitä, missä lapset ovat. Sen lisäksi että mutsit varmaan tykätään vähän myös itse tehdä itsestämme “korvaamattomia”, siihen tulee aika paljon painetta koko ajan myös ulkopuolelta.

      Ja kun sen tietää, että kun itseään muistaa huoltaa ja hoitaa, se kantaa tosi paljon kauemmas kuin oman hyvinvointinsa (ja just vaikka garderoobinsa) laiminlyönti. Mutta kun se syyllisyys… sehän siellä perkele aina painaa taustalla.

      Mutta mä niin toivon, että joku muukin kuin mä on tän kirjotuksen jälkeen herännyt ja tehnyt jotain itselleen tarpeellista ja kivaa. <3

  6. Toi sun päänsärky kuulostais siltä, että puret tai narskuttelet hanpaita öisin. Siihen voi hakea apua myös (asiansa todella tuntevalta) hammaslääkäriltä tai puheterapeutilta. Ehkäpä sitä aikaakin on sillä vuosikymmenellä, kun jälkikasvun kapioita kannetaan opiskelijabokseihin ?

Vastaa