…ja koululaukun.
Huomenna sitten. Talutan viimeisen kerran ekaluokkalaisen ensimmäisenä päivänä kouluun. Esitän rohkeaa, vaikka todellisuudessa pidättelen itkua. Rohkaisen, vilkutan ja pakahdun. Helpotuksesta, onnesta, haikeudesta.
Jostain syystä tällä viimeisellä kerralla myös jännittää eri tavalla, kuin ennen. Olen aina luottanut, että elämä kantaa, lähettänyt lapset luottavaisesti koulutielle. Ja hienosti kaikki on mennytkin. Nyt on jostain syystä epävarma olo.
Voi olla että syy on kuitenkin ihan luonnollinen. Onhan tämä se perheen pienin lapsi, ikuinen vauva, viimeinen kiinnekohta taaperovuosiin. Ja nyt siitäkin pitäis pikkuhiljaa osata hiukan päästää irti. Tai ehkä tämän pienokaisen aavistuksen taiteellinen luonne pistää jännittämään. Mutta kaipa ne pahemman luokan huithapelitkin on oppineet pärjäämään. Niinku ny vaikka minä.
Nyt on kuitenkin reput pakattu ja isompien todistuksiakin tajuttiin kaivella esiin jo tässä vaiheessa. Jollain perverssillä tavalla melkein jo odotan huomista kohtaamista rakkaan viholliseni kontaktimuovin kanssa.
Tervetuloa vanhempainillat, Wilma-viestit, liian pienet luistimet ja hammaslääkärit. I’m ready!
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
<3
Onnea koulutielle!
Kiitos. <3