Se iski tajuntaan hetki sitten. Vajaan vuoden päästä täytän 35 vuotta. Kolmekymmentäviisi. Se tuntuu hirveän paljolta. Sitten olen kai virallisesti sellainen keski-ikäinen. Ei yhtään tunnu siltä. Ei yhtään.
Tämä rönsyilevä blogi on varmasti kertonut omalta osaltaan sen, ettei viime vuodet ole olleet pelkästään iloa ja juhlaa. Itseäni olen etsinyt otsalamppu välkkyen ja hakku täristen niin vimmatusti, etten ole oikein ehtinyt ajatella mitään muuta. Tai ketään. Vuosien itkun, vääntämisen ja tempoilun jälkeen sain koottua oman palapelini oikeiden kehysten sisään, palat oikein päin. Se, että osaan, saan ja voin tehdä töitä, joita voin oikeasti sanoa rakastavani, hämmästyttää mua edelleen joka päivä.
Ja kuinka olin tätä täyttymystä odottanut. Hetkeä, jolloin tuntisin olevani omalla tontillani ja ahdistus ja harmi olisivat vain muistoja. Ja kuinka suuri se pettymys oli, kun tajusin, etteihän se elämä ihan niin toimikaan.
Elämässä tulee aina pettymyksiä, oli ne sitten siellä työelämässä tai ihmissuhteissa. Jonkinlaista pettymysten kanssa tasapainoilua aikuisikä taitaa lopulta olla. Kaikkiaan luottaa ei oikein voi täysin kehenkään muuhun, kuin itseensä. Aina on haaveita ja odotuksia, joihin lopulta kukaan ei vastaa. Jokainen haluaa olla tärkeä jollekin, saada huomiota ja kiitosta. Jos näihin perusodotuksiin ei vastata, tuntuuhan se hirveältä pettymykseltä.
Mä olen pyörittänyt näitä asioita mielessäni paljon ja pitkään. Vaikken tunne mitään suurta ikäkriisiä potevani, kai tuo ensi vuonna täyttyvä vuosimääräkin mielessä kummittelee. Olen miettinyt, olenko nyt se paras versio itsestäni, joka voisin olla. Voinko hyvin, olenko itseeni tyytyväinen, olenko onnellinen.
Olen tullut siihen tulokseen, että en. Olen turhan uupunut, liian välinpitämätön ja odotan muilta asioita, jotka pystyisin ihan hyvin tekemään itsekin. Syön epämääräisesti, liikun aivan liian vähän, enkä oikein vielä osaa erottaa työaikaa vapaasta tai toisinpäin. En ole sellainen ihminen, nainen, äiti ja vaimo, jollainen haluaisin olla.
Tässä on kuitenkin vielä (toivottavasti..) puoli elämää aikaa muokata itseään lähemmäs sitä ihmistä, jollainen toivoisin olevani. Päätin aloittaa nyt. Ensi maaliskuussa, kun tuo tietty rajapyykki ylittyy, aion olla parempi versio itsestäni. Määrätietoisempi, paremminvoiva, onnellisempi ja itsenäisempi nainen, joka on itse oman onnensa seppä. Miksi odotella vuodesta toiseen kieli pitkällä kukkakimppuja joltain toiselta, kun kukkakauppaan voi marssia itsekin?
Mä ansaitsen ne kukat. Ansaitsen olla parempi minä. Ansaitsen onnen. Ja vastaan niistä ihan itse.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Voi kyllä!! Me kaikki ansaitsemme olla juuri hitusen parempia omia itseämme. Minä ajattelin myös vuoden päästä olla paremmassa tilanteessa. Selkeä joku kriisiaika tässä iässä 😉
On kyllä. Mulla on ollu oikein tosi paha ikäkriisi jo 27-vuotiaana, että ei tää siihen verrattuna oo mitään. Mutta sen verran, että tekee mieli tehdä jotain vähän toisin.
Hienosti asian ytimessä nimittäin kohti parempia aikoja nimenomaan itsesi kanssa olet menossa. 40 v ja oikeastaan yli, niin tulet huomaamaan 🙂
Rennosti vaan ja p.s. hyvä ikä pyöräyttää iltatähti 😉
Älä helkkarissa! Illan voin tanssilattialla pyörähtää, mutta tähdet jää kyllä aivan jonkun muun pyöräytettäviksi. 😀
Olen itse pohtinut paljon samankaltaisia asioita. Olen suurinpiirtein saman ikäinen kuin sinä. Minulla on akateeminen koulutus, mutta jotenkin olen epäonnistunut täysin pääsemästä alani töihin ja minkäänlainen ura tuntuu aina vaan kaukaisemmalta haaveelta. CV täyttyy pitkistä tyhjistä pätkistä kaiken maailman hanttihommien välissä. En edes tiedä, mitä oikeasti haluaisin tehdä ja mihin pyrkisi saatika miten. Lapsia on yksi, jo koululainen, ja mietin sisaruksen mahdollisuutta uskaltamatta tehdä päätöstä. Olen ylipainoinen ja väsähtänyt, tyytymätön niin psyykkiseen kuin fyysiseen jaksamiseeni. Mies on ja ihan kiva onkin, mutta parisuhdekin on vähän väsähtänyt. Tunnistan siis lukuisan joukon epäkohtia ja paljon tyytymättömyyttä, paljon epävarmuutta ja pelkoa. Miten se muutoksen käynnistäminen onkin niin vaikeaa? Tsemppiä sinun matkallesi!
Tuo “tyytymätön” on ehkä paras sana kuvaamaan tätä koko olotilaa. Että ei nyt voi missään nimessä sanoa olevansa täysin onneton, mutta kuitenkin tyytymätön vallitsevaan itseensä. Mut yritetään yhdessä. Ilman mitään poppaskonsteja, ihan vaan pikkuhiljaa muuttamalla ajatusmallia. Vähitellen. Pienikin askel on askel eteenpäin. 🙂
Haloo! Vastahan sulla on alkanut korvantaustat kuivua. Keski-ikä on nykyään 45->. Naisten odotuselin-ikä nousee koko ajan, nuoruus pitenee. Tuudittaudu vaan rauhassa siihen, että vielä on 10 v aikaa ennen keski-ikää! Mut sen itsestä huolehtimisen ja rakastamisen saa aloittaa silti n, y, t…nyt. Ei tarvi odottaa keski-ikää tai jotain kamalaa diagnoosia, jotka saa vasta ryhdistäytymään.
Sä mikään keski-ikäinen ole… “Jupinaa”… Mäkään vielä vaikka tulikin se 45 mittariin.
Oikeesti?! No JES! Eihän mulla sit oo hädänpäivää! Eikä kai tässä muutenkaan mitään hätää ole. Iästä riippumatta, jos on tyytymätön itseensä, on hyvä toimia, edes jotenkin vähän. Pienin askelin.
Nyt marssit sinne kukkakauppaan ja ostat itsellesi jotain ihanaa! Etkä vaan yhtä ruusua vaan kokonaisen kimpun, jonkun oikein överin. Elämä on liian lyhyt siihen, että odottelee muiden kuskaavan niitä kukkia itselle, sen kuin menet ja hommaat ne itse 😀
Täällä on huomenna ihan superhyper-kukkamessut ja aion ostaa tähän tulevaan “keski-ikäisyyteeni” sopivan kukka-amppelin itseäni ilahduttaakseni. 😀
[…] vuoden rajapyykki sai pohtimaan, kuinka pidin itsestäni liian huonosti huolta. Päättäväisesti kirjoitin olevani tuona tulevana maaliskuisena päivänä vihdoin paras versio […]