Rusina mun maksalaatikossa

Neljätoista vuotta sitten minusta tuli vaimo. Kauniina ja kylmänä talvipäivänä, pienessä kirkossa, jonka urut olivat jäätyneet. Häämarssi soitettiin lopulta pianolla ja melkein luhistuneella Toyotalla matkan päälle jäänyt isänikin saatiin paikalle ajoissa. Päästiin naimisiin, kolmelta iltapäivällä, 1.2.2003.

Näin jälkeenpäin ajatellen olin kirkon käytävää pallomahoineni astellessani aivan hurjan nuori. Mutta olin rakastunut. Kolme vuotta aiemmin, uuden vuosituhannen ensimmäisten rakettien räiskyessä iskin vaniljasiideripäissäni (ja alaikäisenä) silmäni baaritiskin luona nojailevaan ujon oloiseen nuorukaiseen. Minun kohdaltani se oli menoa saman tien, mies viivytteli tapansa mukaan aikansa. Saman vuoden syksynä hujautettiin kuitenkin vielä kihloihin ja naimisiin sitten muutama vuosi myöhemmin.

Jokaisena vuosipäivänä yhdessä kuljettujen vuosien määrä pysäyttää. Katson kaksi kuukautta hääpäivän jälkeen maailmaan temponutta lasta, josta on tullut ihan pesunkestävä teini. Ja se hämmästyttää. Noinko kauan tässä ollaan kuljettu?

Vaikka meidän tähän astisen parisuhteen pahin teini-ikä taisi jo mennä (tai vastaavasti on vasta edessä..), yhteiset vuodet näkyvät luonnollisesti kaikessa. Tunnetaan toistemme kipukohdat, ääriviivat ja kulmat jo aika hyvin. Ei hätkähdetä ihan vähistä, mutta ehkä oppirahojenkin kautta kyllä välitetään siitä, mitä toinen sanoo, tekee tai miten käyttäytyy. Vaikka en, onneksi, ole enää yhtä kontrolloiva tai säikky kuin nuorempana, tai varma siitä, että se mies ihan kohta ottaa jalat alleen, olen kuitenkin edelleen mustasukkainen. Ja edelleen vaadin huomiota, kuten jo ihan suhteen alkuaikoinakin.

Näin moneen vuoteen mahtuu luonnollisesti kaikenlaista. On ollut tasaisia hetkiä, mutta myös aikoja, jolloin mielessä on tullut jo jaettua piirongit, lautaset ja kaffekupit. Joskus sitä tulee herkisteltyä niillä suhteen alkuajoilla, kun huulet oli pussailusta rohtuneet ja yöt nukuttiin kapealla patjalla toisiimme liimautuneina. Nykyään kun rohtuneimpia taitaa olla meidän jutut, eikä niin leveää sänkyä meinaa löytyäkään, että saisi tarpeeksi tilaa hengittää.

Aina sanotaan, että se on kuitenkin se arki, joka toisen kanssa pitää pystyä jakamaan, tuon nyhjäysvaiheen jälkeen. Ja niin se onkin. Yhteiset asiat, ajatukset ja toimintatavat arjessa. Myös ne ihan mitättömiltä tuntuvat yhteiset asiat, jotka olivat alkuun ihan varmoja merkkejä siitä, että kuulutaan yhteen, ovat olemassa ja liimana suhteessa edelleen.

Niinku vaikka se, että vihataan molemmat kookosta. Tai että meidän ensimmäinen yhteinen mielipide oli, että ainoa oikea jääkiekkojoukkue on Tampereen Tappara. Maksalaatikkoa ei voi syödä ilman rusinoita, juusto tulee leivällä kinkun päälle ja vessapaperirulla pyörii siten, että paperi on otettavissa rullan päältä. Meitä on aina yhdistänyt erityisesti aika erikoinen huumorintaju ja kikatellaan vanhempainiltojen takarivissä kuin kaksi pahaista teiniä.

Tottakai avioliitossa tarvitaan paljon muutakin kuin yhteinen mielipide jääkiekkojoukkueesta, tai kuivattujen rypäleiden sopivuudesta tiettyyn ruokalajiin. Mutta kun sitä tämä yhteinen arki kuitenkin hyvin pitkälti on. Rusinoita maksalaatikossa ja pippureita jauhelihasopassa. Ja hyvä niin. Ei sitä oikein enää jaksa niin innostua niistä jääpaloista milleniumin vaniljasiiderissä.

-Päivi

It's only fair to share...

Twitter

Facebook

Pinterest