Tarpeeksi hyvässä joulukalenterissa jouluun yritetään valmistautua rennoin ottein ja nauttia juhlakauden tunnelmasta. Kalenteriluukku avataan joka toinen päivä.
Yksi meidän perheen olennaisimmista jouluperinteistä on sairastaminen. Muistan, kuinka pojan ensimmäisenä jouluna vedettiin kuume- ja vatsataudit yhteen putkeen, eikä montaa vuotta ole siitäkään, kun samainen poika heräsi jouluaattoaamuun kuumeessa. Viime vuonnakin koko perhe sairasti pitkän kaavan kuumetaudin juuri marras-joulukuussa.
Lapsiperheissä toki tauteja tulee ja menee, mutta meillä tuppaavat jotenkin erityisesti kasautumaan tähän joulun alle. Kai sekin on joku maailmankaikkeuden tapa muistuttaa, että on tärkeämpiäkin asioita kuin ne hyasinttien tuohikipot.
Tämä joulunalusaika ei toki tee poikkeusta, vaan esikoinen, joka on muuten meidän perheessä se, joka kerää sairausleimakorttiin ne kaikkein omituisimmat vedot, heräsi tähän itsenäisyyspäivän aamuun viiden päivän sahaavan kuumeilun jälkeen näppylöistä kirjavana. Eilen vointi näytti jo paremmalta, mutta jotta hyvät perinteet eivät turhaan rikkoutuisi, kuuluu tähänkin vuoteen sentään yksi joulunajan päivystyskäynti.
Nyt siis odotetaan diagnoosia ja sen jälkeen jännitetään, kuinka laajalti tauti perhettä kaataa. Vielä ei muita sairastupalaisia ole, mutta hyvin yllättäen kuume alkoi esikoisellakin.
Muuten itsenäisyyspäivää vietetään perinteisesti ihan kotosalla. Keittelen riisipuuron ja metelisopan, kuten meillä aina on tapana, ja muuten päivää vietetään aika rennosti. Myönnän, että meinasi aamulla nousta jo pieni “kaikki menee pieleen ja tästä tulee kuitenkin ihan paska joulu” -ahdistus ja poru, mutta maltoin nyt kuitenkin sytyttää kynttilät palamaan ja istua hetkeksi vaan alas. Nyt on ehkä ihan hyvä hetki palataan tuohon oman kalenterini ensimmäiseen luukkuun ja muistutella itseään, mikä tässä kaikessa olikaan tärkeintä.
Chillailu siis jatkuu. Jos ei muuten, niin ainakin sairastuvan osalta. Seuraavassa luukussa kuitenkin toivottavasti jo jotain jouluisempaa.
Pysytelkäähän terveinä!
-Päivi
Joulu tuli silloinkin, kun istuin kuopuksen sängyn vieressä sairaalassa.
Kun meidät soitettiin sinne verikokeiden tulosten tultua aamupäivällä ja kun katselimme joulurauhan julistusta aulan telkkarista hoitajien kanssa.
Kun varastin pienen hetken ja ajoin kotiin esikoisen luokse katsomaan joulupukkia.
Kun mies toi sairaalaan muovirasiassa annoksen ensimmäistä koskaan keittämäänsä riisipuuroa. Se oli palanut pohjaan ja maistui kamalalta, mutta ajatus oli tärkein. Yritetty oli.
Paluumatkalla tankkasin auton tyhjän kaupungin tyhjällä kylmäasemalla ja mietin, millaiset traumat tästäkin lapsille jää.
Ei muuten jäänyt. Kumpikaan ei muista tapahtunutta. Kuopus on ylöeä tarinasta, jonka mukaan pukki tuli sairaalaan hänen luokseen. Lahjoituksena saatu pehmolelu on edelleen tallessa ja yksi rakkaimmista.
Ne on joskus ihan erilaisia, joulut. Mutta siltä ne tulevat aina vain uudetsaan. Ja seuraavana vuonna on lupa yrittää uudelleen, jos tänä vuonna tuleekin mahalasku.
Tää on ihanan lohdullinen kertomus, kiitos kun jaoit sen. Tää olis oikeesti aina hyvä muistaa, kun kitisee, ettei kaupasta löydy sitä oikeanlaista hilloa juustotarjottimelle.