Viime viikolla multa pääsi vanha kunnon stressi-itku. Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa. Viestejä ja pyyntöjä tipahteli joka suunnasta ja lopulta kamelinselkä vaan napsahti. Valutin ripsarit poskille ja niistin ahdistuksen vettyneeseen paperimyttyyn. Tuntui, etten jaksa enää hetkeäkään.
Perjantaiksi olin luvannut vihdoin ja viimein mennä Emmin luokse Tampereelle. Vanha minä olisi varmaan ahdistuksissaan perunut koko reissun, mutta onneksi pusersin itseni kokoon ja lähdin. Vajaa vuorokausi hotellin tärkätyissä lakanoissa, skumppapienissä kikatellessa antoi juuri sopivasti etäisyyttä kaikkeen. Ja sitäpaitsi, on kaikenlaisia kivoja paikkoja. Ja sit on Tampere.
Mä viihdyn täällä kotonani ja kotikaupungissani aivan älyttömän hyvin. Suurimman osan ajasta. Tampere-ikävää tunnen oikeastaan ainoastaan käydessäni siellä, mutta silloin kaipaus nouseekin aikamoisiin sfääreihin. Tampere on niin kaunis, kotoisa ja tuttu. Ja kuten Emmi osuvasti ilmaisi, rautatieaseman yläkerrassa edelleen vakaana toimiva Semafori on ihmisten ravintola, vähän niinkuin Tampere on juuri ihmisten kaupunki. Tavallisen tuulipukukansan sopivan kokoinen Hämeen metropoli, jossa tarjoillaan hotelliaamiaisella ylpeänä mustaamakkaraa ja korostetaan manserokkia häpeilemättä baarissa kuin baarissa.
Jos jotain olen tämän, muuten ylisuunnitellun arkeni keskellä oppinut, se on vapaa-ajan reissujen suunnittelemattomuus. Kun Emmin kanssa iltapäivällä tavattiin (siellä Semaforissa justiinsa), suunnitelmissa oli lähinnä suunnata hotellille. Solo Sokos Tornin toiseksi ylimmässä kerroksessa kyllä kelpasikin loikoilla ja zoomailla sumuisen Tampereen yli.
Hörpättiin hotellin tervehdyksenä saatu samppanja ja suunnistettiin aterioimaan Tammelan turkkilaiseen Malabadiin. Ruoka oli älyttömän hyvää ja taas muistin, mitä suuremmista kaupungeista erityisesti kaipaan. Valikoimaa. Ravintoloita, kahviloita, kauppoja, jopa ihmisiä. Joskus, en aina.
Erinomaisen, jaetun grillilautasen jälkeen lähdettiin kiertämään niitä ihmisten ravintoloita. Tai siis pysähdyttiin yhdessä ja päädyttiin Ukko Nooaan pelaamaan Aliasta ja “never have I ever” -juomapeliä. Juu, ihan kuten joskus lukioikäisenä. Ihan hetkeen en ole pelannut kumpaakaan, mutta niin vapauttavaa, hauskaa ja hyväätekevää se oli, että ehkä pitäis useammin.
Jostain takaraivojemme syövereistä löysimme viisauden lähteä uinumaan jo puoliltaöin ja hyvin nukutun yön jälkeen reippailimme mustamakkara-aamiaiselle, täysin perusteettomasti manserock-rekvisiitalla koristeltuun alakerran ravintolaan.
Ihana, ihmisen kokoinen Tampere.
-Päivi
Äääää!!! Tampere on kyllä niiiiiin ihana. <3 Myö oltiin poikaystävän kanssa viikonloppureissulla tammikuussa samassa hotellissa ja tykättiin kyllä kovasti. 🙂 Tuollaiset pienet irtiotot arjesta tekee kyllä itse kullekin hyvää – siihen rentoutumiseen kun ei tosiaan aina tarvita neljän viikon luksusristeilyä Karibialla. Ihanaa kevättä, siun blogis on ihan huippu!
Oi vitsi, toi on juuri niin totta. Pitäis muistaa useammin tehdä pieniä irtiottoja, eikä maanisesti odottaa sitä Karibian risteilyä, jota ei kuitenkaan koskaan tule.
Kiitos kivasta kommentista ja aurinkoa sinnekin! <3
Suuntaan loppukuusta Tampereelle ja tuohon samaiseen hotelliinkin! Ihan asiastatehden ajattelin lähteä katsomaan mitä kaupungilla on tarjottavana. Tampere on tuttu messujen ja muiden rientojen näyttämönä, mutta koskaan ei ole vielä ennen ollut aikaa vapaalla tutustua kaupungin todelliseen tunnelmaan. Jään odottamaan, jännityksellä..
Oi jes! Tuota Malabadia voin ainakin kerran perusteella suositella lämpimästi ruokapaikaksi. Muuten en kauheesti (ollenkaan) tällä reissulla ehtinyt kaupungin vilskeeseen tai kauppoihin, mutta ihan jo pelkästään kaupungin rento fiilis vie mukanaa. Ihanaa Tamperetta!
Tampere on jäänyt mulle aina jotenkin vieraaksi.
Pitäis varmaan käydä…
Minäkin aina vaan kuljen Tampereen läpi, ikinä en ole siellä vieraillut kunnolla.. Yhen kerran olen viettäny siellä noin kolme tuntia (juna-asemalla) kun juna oli myöhässä.