Pidempään blogia seuranneet muistavat varmaan, kuinka voimakasta ammatillista rimpuilua kävin jopa vuosia täälläkin. Hilma oli sellainen loppuelämän unelma tietyn hetken ajan, mutta kun se loppui, jäin täysin tyhjän päälle ihmettelemään, mitä osaisin, haluaisin ja jaksaisin tehdä jatkossa.
Noista vuosista on jäänyt ennen kaikkea mieleen turhautuminen ja epävarmuus, sellainen olo, etten ole mihinkään sopiva. Kesti ihan järjettömän kauan ensin ymmärtää ja myöhemmin hyväksyä, että olen kovin kärsimätöntä ja kyllästyvää sorttia, joka nauttii työssäänkin projekteista, joissa on selkeä alku ja loppu. Olen se tyyppi, joka kaipaa tasaisin väliajoin jotain uutta, josta innostua.
Aluksi se hävetti. Kuitenkin aikani vastaan pyristeltyäni tajusin, että ehkä on sittenkin parempi pyrkiä etsimään mahdollisuus tehdä työtä siten, kun se itselleni on kaikkein luontevinta ja mielekkäintä: vapaasti, mahdollisimman monipuolisesti ja projekteittain.
Koko tarinaa oppisopimuksesta kevytyrittäjyyden kautta takaisin toiminimiyrittäjäksi on ehkä turha tässä toistaa, mutta tarinaa voi käydä halutessaan lukemassa vaikka täältä, täältä ja täältä. 2,5 vuotta olen kuitenkin nyt tehnyt töitä itselleni, juurikin projektiluontoisesti, kuten mulle sopivinta on. Kirjoittanut jo satoja lehti- ja blogijuttuja, tuottanut yhden juhlavuoden ja muita pienempiä tapahtumia, hoitanut yritysten, yhdistysten ja tapahtumien markkinointiviestintää ja kirjoittanut yhden kirjankin.
Olen onnistunut löytämään oman unelmaduunini ja tavan toteuttaa sitä itselleni kaikkein sopivimmalla tyylillä. Siitä, jos mistä, olen kaiken tuon kipuilun jälkeen todella, todella onnellinen.
Kun tämä unelmahomma oli vielä etsinnässä, asetin sille yhden konkreettisen tavoitteen:
En halunnut elää odottaen viikonloppuja.
Halusin työn, jonka tuntisin niin omakseni, ettei se tuntuisi useinkaan työltä. Halusin tehdä jotain itselleni merkityksellistä, jossa kokisin onnistumista. Halusin rakastua duuniin niin palavasti, ettei sen tekeminen tuntuisi raskaalta, tai iltaisin ja vapaapäivinä laulava sähköposti ahdistavalta.
Ja rakastuinkin. Ja rakastankin. Mutta jos tämä kulunut yrittäjyysaika on jotain opettanut (kaiken ammatillisen opin lisäksi, jota on tullut valtavasti), niin sen, että myös siitä unelmien työstä tarvitsee, ja ansaitsee, välillä taukoa.
Mistä sitten tietää olevansa loman tarpeessa? Itse huomaan sen helpoiten väsähtämisestä, siitä, että mukavatkin hommat alkaa tuntua puisevilta. Ideapankki kuihtuu ja itseään tulee rutiininomaisesti toistettua. Ja mikä pahinta, luovuus ehtyy. Jos apina hakkaa nupissa lautasia, kun deadline painaa päälle parin tunnin sisään, ei jälki yleensä ole pelkkää priimaa.
Tiedän olevani onnekas saadessani tehdä itselleni tärkeää työtä, josta ihan oikeasti hirmuisesti pidän. Silti jo ensimmäisen vuoden jälkeen huomasin tarvitsevani taukoa ihan vaan aikatauluitta olemiseen, akkujen lataamiseen ja lepäämiseen. Jostain täysin kummallisesta syystä sekin tuntui vähän nololta – eikös nyt etuoikeutetun unelmaduunari-yrittäjän kuuluisi ylistää alati kilkattavaa sähköpostiaan ja pelätä asiakkaiden karkaavan.
Tavallaan osa tämäntyylisen duunin viehätystä on sen vapaus. Vaikka välillä päivät ja työviikot venähtävät, voi vapaapäiviä ja pieniä lomia varastaa sieltä, täältä. Päivänsä saa useimmiten rytmittää oman mielensä mukaan ja tehdä töitä tarpeen vaatiessa (tai laiskuuden yllättäessä) kotoa käsin. Sunnuntai-illat ei enää ahdista, eikä maanantaiaamuihin liity mitään muita aamuja kummempaa dramatiikkaa. Elämänlaatu on noussut harppauksin.
Silti tarvitsen lomaa. Viikon, kaksi, ehkä kolmekin peräkkäin. Saadakseni etäisyyttä, voimia ja lepoa, ja myös pitääkseni työn jatkossakin unelmana.
Saman aiheen tiimoilta, lomasta, levosta ja hellittämisestä ovat kirjoittaneet viime päivinä muuten myös blogikollegat Minna, Hanne ja Mervi.
Näiden kuvien ja tunnelmien myötä jään nyt parin viikon lomalle. Aion tehdä vain juttuja, jotka tuntuvat kivalta, tai olla tekemättä mitään. Tai no, tietty ne yhdet rippijuhlat, mutta ne menee kaikkiaan kuitenkin kivuuden puolelle.
Nyt vaan summer is crazy ja kippis!
-Päivi
Hyvää lomaa!
[…] jo viime viikolla kirjoitinkin, lomaa kyllä kaipaan, vaikka työstäni ihan hirmuisesti tykkäänkin. Tämä vajaan parin viikon […]