Minä olen siitä onnekas ihminen, että saan asua maanpäällisessä paratiisissa. Tätäkin juttua kirjoittaessani avoimesta ikkunasta käy lempeä kesätuuli ja tien toiselta puolelta kantautuu vaimeaa painepesurin hurinaa. Isäni pesee lauta-aitaansa ihan tuossa vieressä, näkö- ja jutteluetäisyyden päässä. Saan asua yli 100-vuotiaassa puutalossa, vanhan kaupungin keskustassa, puiston laidalla. Naapurissa pappa, parinsadan metrin päässä merenranta.
Meidän arki on täällä täyttä, mutta mukavaa, ja oikeasti aivan hävyttömän helppoa. Lasten koulut on reilun puolen kilometrin päässä ja samoilta nurkilta löytyy uimahallia, jäähallia, palloiluhallia, pururataa, frisbeegolf-rataa, tekonurmikenttää ja hiihtoputkea. Harrastuksiin on vain minuuttien matka, asioille voi poiketa oikeasti kymmenessä minuutissa. Melkolailla kaikkialle pääsee kävellen reilussa vartissa.
Mulla on kourallinen sydänystäviä, paljon kavereita ja hurja määrä tuttavia. Kun vielä teininä tuntui ahdistavalta törmätä joka nurkalla johonkin tuttuun, nyt koen lyhyet juttutuokiot turuilla ja toreilla osaksi pikkukaupungin viehätystä. Muutaman sadan metrin kauppamatkalla kun saa melko varmasti olla useamman kerran lapa pystyssä ja vaihtaa kuulumisia. Ja sit on meidän mahtava koripalloperhe, porukka joka talkoilee, kiikuttaa rahojaan junnubuffetteihin ja kannustaa herkeämättä niin nuoria palloilijanalkuja kuin liigapelureitakin.
Meillä ei ole pitkiä työmatkoja. Ruokakuntamme HR-mies hurauttaa tehtaalta kotiin viidessä minuutissa, itse käppäilen toimistolle saman ajan. Ja usein nappaan matkan varrelta lähileipomosta mukaan kahvin ja uunituoreen sämpylän. Monesti en edes mene toimistolle, vaan teen töitä kotona verkkareissa.
Näin kirjoitettuna kaikki kuulostaa ällöttävän siirappiselta ja täydelliseltä. Ja sitähän se osittain onkin. Mutta toki on myös sitä toista. Pieniä piirejä ja pahoja kieliä. Umpimielisyyttä, näköalattomuutta, suoraviivaisuutta, mustavalkoisuutta. Monia asioita, joiden myötä en ole meinannut pelkästään lyödä useita kertoja pensseleitä santaan, vaan haudata ne muutaman kerran oikein syvälle.
Pari viikkoa sitten astuin ulos autosta Tampereen Näsilinnankadulla ja olin pakahtua. Kaikki legendaarisesta Ohranjyvästä asfaltin halkeamiin ja Ahjolan kuluneista valotolppamainoksista ympärillä vetelästi soljuvaan murteeseen vyöryi päälleni sellaisella tuttuuden voimalla, etten meinannut osata olla. Paistoi aurinko, oli Tammerfest-viikonloppu, ihmiset olivat hyväntuulisia ja sanoivat vähän veltosti moro.
Hihkuin Metson ja vanhan lukioni kohdalla kuin lapsi, Pyynikin rannassa huokailin. Holja puheenparsi tarttui välittömästi, kun törmäsin kesäteatterilla vanhaan koulukaveriini. Ai täälä sääkinnyssioot! Itkeä tihrustin teatterin pyörivässä katsomossa, kun kaikki oli niin kohdallaan, ihanasti. Jopa Pyhäjärvellä tahattoman vitsikkäästi kesken näytöksen melonut sup-lautailija sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Niin kotoisaa ja jotenkin niin kovin tamperelaista.
Usein keväisin mulle iskee vierauden tunne, selittämätön kaipuu johonkin. Vain harvoin olen kaivannut sydänjuuriani myöten tiettyyn paikkaan. Nyt tuntui siltä. Halusin takaisin Tampereelle.
Kun seuraavana päivänä ajelimme mutkan kautta taas kotiin, tuntui hyvältä. Kodilta. Tuttu naapurista kättään heilauttava pappa ja se eteisen yksi, narahtava lattialauta. Se, jonka perusteella tein talosta ostopäätöksen hetkessä seitsemän vuotta sitten. Kavereilleen painelevat lapset. Rantamakasiineista lahden yli kantautuva musiikki.
Kaikesta huolimatta meidän koti on nyt täällä. Nyt on hyvä olla täällä. Mutta yhtä aikaa on hurjan huojentavaa tajuta, että on olemassa myös toinen paikka, joka tuntuu kodilta heti. Ehkä sen vuoro tulee vielä joskus.
-Päivi
Tuttu tunne! Kun palaan synnyon seudulle, kaikki loksahtaa paikoilleen. Mummolassa tuoksuu (ja narisee) samalta, isosiskon vanhassa puutalossa kaikki on ennallaan. Toinen koti ?
Se on onni, että on useampia paikkoja, joissa on oikeasti hyvä olla. <3
Ihana kuulla! Aurinkoa loppuviikkoosi!
Voi kiitos, samoin! <3
Jos sää koskaan tuut tänne niin täällä me ollaan! Moro nyssi!
Siihemmää just luatan. Puss!
Multa löytyy se toinen koti ulkomailta ja kolmas vielä Suomesta.
Erilaisia kaikki, mutta omalla tavallaan rakkaita tai muistorikkaita ainakin. Ehkä juurikin sellaisia, joissa on joutunut itsensä joskus ylittämään.
No hei, kolme on vielä parempi kuin kaksi! Olet onnekas. <3
Ihana postaus! Kuvailut on ihania, pystyin näkemään silmissäni sun kuvailemat jutut.
Tykkään itse kuvailevasta kerrontatyylistä.
Sun blogi on ihana!
Kiitos ihan hurjasti kauniista kommentista. <3
Toi on niin totta tuo pikkukaupungin idylli… ja sit se toinen puoli. Itsekin aina joskus leikin ajatusleikkiä, että paluumuuttaisin Raumalle ja että kuinka ihanan helppoa arki olisi, ja sit muistan taas ne pikkukaupungin downsidet. Ja olen taas entistä vakuuttuneempi, että tää nykyinen koti-Tampere on vaan se mihin mun sydän tällä hetkellä kuuluu ❤